"Joka otettiin takavarikkoon sinulta. Kyllä, minä olen sen kuullut."
"Mutta mistä sen osasi arvata, herra konsuli, — että hinnat alenisivat niin yhtäkkiä, juuri kun ne olivat korkeimmillaan, niin että sitä vaan koetti ostaa niin paljon kuin sai."
"Mutta nyt kadut, vai mitä?"
"Satakymmenen tynnyriä varastossa… eikä saa muutetuksi rahaan!"
"Ja minkävuoksi, rakas Tollef? Senvuoksi, että spekulanteilta puuttuu se, joka tukkukauppiaalle on välttämätön, nimittäin raha, jolla voisi antaa tervan olla paikoillaan puolen tai koko vuoden ajan, kunnes hinnat kohoavat. Ja siten sitä joutuu pahaan pulaan. Taitaa olla erilaiset asemat? Niin, niin, paras on olla rupeamatta kilpailemaan vanhojen liikkeiden kanssa, sillä tuloksen jo edeltä arvaa."
"Tulee vararikko, jos ei konsuli auta!" huudahti Tollef hädässään.
Hän katseli ympärilleen kuin pelastusta hakien.
"Niin, täällä on kyllä paljon muuttunut siitä asti kun sinä olit sahanhoitajana", virkkoi konsuli. "Suuret, valoisat ikkunat navettaan ja talliin. Vesijohto joka paikassa, — kalliita laitoksia."
"Ei, ei, ei! Kyllä on niin rakasta muistella sitä vanhaa tallia ja kahdeksaa pilttuuta… Entä Sokken, joka juoksi peninkulmansa kolmessa neljännestunnissa ja aina tahtoi juosta majurista edelle, niin että konsulin täytyi pyytää anteeksi kirkon luona."
"Silloin oltiin nuoria eikä aina niin hienotunteisia kuin olisi pitänyt olla. Muuten sai Sokken kunniallisen kuoleman. Se alkoi kompastua mäissä, ja sai luotinsa."
"Ja tuolla ulkohuoneiden takana", viittasi konsuli, — "josta kuulet röhkinää, on meillä yhä vieläkin Jeronimus sika. Se lahdataan aina jouluksi, ja keväällä ilmestyy se taas uudelleen", selitteli hän leikillisesti… "Mutta tervasi, Tollef! niihin en voi ryhtyä."