"Noh, oliko sinulla hauska?"
"Neitsy Tank on kattanut aamiaispöydän ulos verannalle… tule niin saat kuulla."
"Tuolla alhaalla tiellä tulee Ulf, ratsastaen Hebellä", huusi hän. "Hän tulee tietysti tänne juttelemaan tanssiaisista", sanoi Margrethe, heidän poistuessaan käytävää pitkin.
… "Sinä kyllä arvaat, äiti, mitenkä kaupungin ompelijattaria oli piinattu, että tultaisiin hienoiksi juhlaa varten", jutteli Bolette istuessaan siellä ulkona.
"Entä Martine sitten", kuulusteli rouva innokkaasti, "miltä hän näytti?"
"Hui, äiti, koristeltu kuin aina! Sehän oli tarkoitettu jonkinlaiseksi maalaisjuhlaksi, — puoleksi ulkona vapaassa ilmassa, kirjavia lyhtyjä ja ilotulitukset puistossa ja soittoa ja tanssia salissa. Ja sitten kahisee Martine keltasessa, raskaassa silkissä, pitsikoristeissa ja hyvin avokaulaisena."
"Voi sentään, Martine on aina teeskennelty ollessaan ruukilla", huokaili rouva. "Hän koettaa kaikin voimin olla hyvissä väleissä siellä, — hän on kuuluvinaan perheeseen ja kutsuu heitä sedäksi ja tädiksi, — sillä Wendelbollahan on salaiset juurensa kokonaan siellä ylhäällä. Mutta se ei sovi, se on hänelle vielä vahingoksi."
"Minä en voi ymmärtää, mitenkä ne kaksi milloinkaan ovat tahtoneet toisensa", ihmetteli Bolette.
"Ovat tahtoneet — tahtoneet?" keskeytti hänet äiti… "Martine parka", hän lopetti ajatuksensa, konsulin ja Margrethen puhellessa ja huutaessa alas Ulfille. "Olen usein miettinyt, että olisikohan hänen voimakas luonteensa tullut onnellisemmaksi, jos hän olisi saanut komean, solakan perämies Witin."
"… Kyllä, meidät korotettiin armossa aina kolmanteen taivaaseen", huusi Ulf, joka astui ylös rappusia, "joimme teemme ruokasalissa, vietiin sitten pitkän eteisen kautta saliin, jossa tanssittiin pianonsoiton mukaan suuremmoisella lattialla…"