"Mitä sinä ajattelit, Niils, — mitä se oli? Näytti aivan siltä kuin olisi käärme sinua puraissut."
"Hyi, minkälainen tämä maailma on, jossa me elämme!" huudahti hän.
"Tule, tule Margrethe, niin lähdemme kävelemään."
Heidän siinä ääneti kulkiessaan, löi hän vähä väliä kepillään ruohikkoon, kuin vihollisia hätyytellen…
"Uskotko sinä, Margrethe, että voisit luvata minulle jotain", sanoi hän äkkiä ja katsoi tutkivasti Margrethea silmiin, —"ettet milloinkaan usko kun minusta pahaa puhutaan, tehköön sen ken tahansa? Vaan tule minun luokseni ja ota itse selvä asiasta."
Hänen rintaansa ahdisti… nyt se taas valtasi hänet, tämä sama tuska siitä, että hänen täytyi pettää joko isänsä tai Niils.
"Kas nyt, miten epäluuloinen sinä olet", — kierteli hän kysymyksen. "Minä ajattelin, että meillä olisi ollut niin hauska kävelyretki ja sensijaan sinä mietiskelet maailman luomista ja lyöt nurmikkoa…
"Kaikki on niin surullista!" — valitteli hän. "Kotona hiipii Bolette ympäri äänetönnä kuin muuri, — ei ajattele muuta kuin tuota luutnanttia. Hän jää pitkiksi ajoiksi seisomaan ajatuksiinsa, kampa hiuksissa, kuin suolapatsas. Ja voitko ajatella, että kun aamulla pisti päähäni tervehtiä häntä sotamiehen tavalla, alkoi hän ääneen itkeä. Minä en todellakaan tiedä onko hän onnellinen vaiko onneton. —
"Ja varma on, että hän pelkää niin kovin isää, — että isä ei suostu, että hän ottaisi Stenvigin! Mutta isä ei voi sitä kieltää, kunhan Stenvig vaan oikein koittaa."
"Hm, sitä ei niinkään tiedä", virkkoi Niils katkerasti. "Sinun isäsi voi kyllä olla oikeassa. Ajan kuluessa ehkä rakkauskin haihtuu, ja sitten on hän vaan köyhä rouva Stenvig parka!"
Margrethe pysähtyi ja silmänsä säkenöivät: