"En askeltakaan, en askeltakaan tule edemmäksi sinun kanssasi. Jos maailma on sellainen, en minä viitsi elää siinä. Hyvästi, Niils Bjelke!" — huusi hän kiihoittuneena ja kääntyi pois.
"Mutta Margrethe… Mutta Margrethe"… Hän seurasi häntä kiireesti. "Elä toki ymmärrä väärin sitä, minkä katkeruudessa sanoin. Se oli vaan vaahto, joka virtasi yli reunojen… Minulla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, katsos, — olen ollut niin yksin. Enkä milloinkaan ole ajatellut itselläni olevan muuta ystävää kuin sinut."
Margrethe katseli poispäin ja käveli edelleen niinkuin ei haluaisi sovintoa.
"Mutta väistä edes tuo ilkeä hattusi, tahdon nähdä silmäsi. Ethän tahtone sammuttaa ainoaa iloani tässä maailmassa!"
Margrethe kääntyi äkkiä häneen päin. Kasvonsa punoittivat. Mutta Margrethe kohtasi hänen katseessaan jotain niin tuskallista, — ikäänkuin kysymyksen siitä, tahtoisiko hän todellakin jättää hänet taas yksikseen tänne elämän tielle?
"Mutta Niils!" huudahti hän. "Sinä olet tänään taas niin ihmeellinen, — oikein tyhmä"… Ja heti senjälkeen huudahti hän:… "Mennään poimimaan vaaramia puutarhanaidan luota, ehkä ne ovat jo kypsiä."
Ja samassa oli hän jo kaukana nurmikolla. Hän kulki kuin tanssien ja katseli vähäväliä taakseen —
"Täällä on aivan täynnä ihania marjoja", huusi hän pensaikosta; — "etkö sinä pidä niistä?…
"Kuuleppas Niils, oletteko te Robert Düringin kanssa tulleet niin hyviksi ystäviksi?"
"Ystäviksi? Ystäviksi? — Se riippuu siitä, mitenkä sen ottaa. Miehellä, joka jotain tahtoo, ei ole ystäviä. Huomenna voivat harrastukset muuttua ja silloin ollaan kilpailijoita, ehkä vihamiehiäkin!" huudahti hän.