"Minä vaan ajattelin, kun sinä olet ollut niin paljon ruukilla viime aikoina", sanoi Margrethe väliäpitämättömästi, poimiessaan ja syödessään ahkerasti.
"Robert Düringissä on voimia. Hän on lahjakas, teräväsilmäinen ja voi innostua asioista!… Ehkä joskus saamme nähdä tämän laakson aivan toisenlaisena, kuin se nyt on edessämme, Margrethe", sanoi hän viitaten ympäriinsä… "Me olemme, Robert ja minä, yksimielisiä siitä, että tuolla rautaruukin ja kaupungin yläpuolella piilee kuin kuollut vesi. Ja me olemme myöskin yksimieliset siitä, että saamme siihen elämää!"
Margrethe lopetti äkkiä marjansyöntinsä.
"Siellä on vesivoimia, joita tarvitaan, ymmärrätkö, — vähitellen ruvetaan kuivaamaan soita siellä ylhäällä, — niitä on siellä kyllälti, — ja sitten saataisiin luoduksi virta, jossa olisi niin suuri putous, että se käyttäisi naulatehtaan. Kun tämä on valmistunut, jatkamme me uusilla yrityksillä, — niin, kuka tietää, — tehtaan toisensa perästä ehkä perustamme kerran pitkin koko laaksoa."
"Mutta Niils… mutta, kuule?" änkytti Margrethe; oli jotain pelästynyttä hänen katseessaan. "Miksi et puhu tästä kaikesta isälle? Ensiksi isälle."
Niils kiivastui…
"Sen kyllä sanon sinulle. Määräysvalta luisuisi samalla käsistäni! Ja tässä asiassa olen minä se, joka näen, osaan ja tiedän."
"Kuuletko Niils, silloin sinä et onnistu", sanoi hän soinnuttomasti; — "et onnistu milloinkaan."
"Ei ei, — sanot sinä. Niin ovat kaikki täällä opetettu ajattelemaan.
Mutta sittenpähän nähdään", sanoi hän terävästi.
"Elä nyt, Niils, — nyt katsot taas niin pahasti."