"Minä en osaa väistyä tieltä, tiedätkö", sanoi hän lyhyesti.
"Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", muistui äkkiä Margrethen mieleen.
Jäädyttävän kylmä tunne valtasi hänet, eikä hän voinut kuin varkain katsoa Niilsiin.
Tuntui että ratkaiseva käänne oli tulossa…
Hän, tuo musta mies, jonka hän tiesi olevan niin lähellä itseään, — hän oli vieras — petolintu, joka leijailisi vaanivin silmin hänen kotinsa ympäri, laskeutuakseen sinne alas ja joka jo veressään tunsi mahdottomaksi yhdistyä ja sitoutua hänen isänsä taloon.
Semmoinen oli asia.
Hänen silmänsä vilkasivat kerran toisensa perästä hänen tahtomattaan
Niilsiin. Ne hakivat apua…
Oli yhä enempi ja enempi asioita, jotka hän tahtoisi sanotuiksi.
Suurella vaivalla hillitsi hän itsensä ja koetti sanoa hiljaa ja matalalla äänellä:
"Ajattele sitä, että isäni kautta sinä voit saada koko elämäntyösi suoritetuksi."