"Korkeaksipa hinnan korotat", sanoi Niils hymyillen. "Mutta et kuitenkaan onneksi kaikkein korkeimmaksi", sanoi Niils lämpimästi katsoen häneen.
"Kaiken, Niils, mitä aijot", jatkoi hän melkein rukoillen.
Niils katseli häntä kauvan ääneti, mutta kääntyi äkisti pois:
"Se on vaan se, että minun pitäisi luopua jo kynnyksellä omasta itsestäni"…
Jotain erikoista oli nyt tullut heidän väliinsä.
Sanat tulivat katkonaisina, kumpasenkin ajatellessa omaansa — samaa asiaa.
Hän tunsi olevansa voimakas, — tunsi voivansa voittaen nostaa morsiamensa satulaan.
Margrethe, jolla pohjana aina oli iloisuutensa, unohti tulevaisuuden ja kaiken…
— Niils se oli, jonka hän näki kaikkialla kesäillan hämärtäessä —, Niils, joka iloisesti tervehtäen kääntyi yhä ja yhä uudelleen häntä kohti, hänen seisoessaan puutarha-aidan vieressä ja katsoessaan Niilsin ja hänen mustan varjonsa jälkeen, joka katosi alas kaupunkiin sen kimmeltäviä ruutuja vasten…
"Kaivovedeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, — se tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, — hän ja hänen sukunsa", —