"Bolette! Margrethe", huusi konsuli, "toimittakaa insinöörille kahvia".
— Tänään oli säteilevää loistetta nuoren miehen silmissä, kärsimätöntä kiirettä, kun hän tapasi Margrethen. Ja se muodostui omituiseksi harvasanaisuudeksi hänen puoleltaan, heidän vihdoinkin kävellessään yhdessä alhaalla puistonkäytävillä.
Hän oli ajatuksissaan puhunut ja jutellut Margrethen kanssa, uskonut hänelle kaikki ne tuumat ja aikeet, jotka näinä päivinä olivat syntyneet hänen päässään, — runoillut ja uneksinut hänen kanssaan.
Hänen mittauksensa olivat saaneet hänet vakuutetuksi siitä, että se virtaava joki, jota hän oli luomaisillaan suovesistöistä, voisi luoda uuden tulevaisuuden koko laaksoon.
Ja tämä näky, — nämä toiveet, — tämä salaisuus, joka nyt — vielä sen löytämisen hetkenä oli tukahuttaa hänet, — synnytti hänessä halun puhua siitä, — ja puhua siitäkin, että Margrethella oli kuin oma kuningaskuntansa useammassa kuin yhdessä hänen unelmistaan, — eikö hän sittenkään voinut uskoa tätä ihanaa salaisuuttaan hänelle! — Asiaa oli ajettava viisaasti ja lujin käsin, — ei päästää toista porrasta ennenkun jalka oli seuraavalla. Kokonainen näköpiiri uusia yrityksiä heijasti hänen sisäiselle siimalleen…
Hänen sykkivä verensä sanoi hänelle, että tämä hänen oli kannettava yksin, kunnes voitto oli varma… Pieninkin hymyily tai iva Margrethen puolelta, — tuntuisi kuin olisi siinä pisara isän vanhaa uhkaa! Tässä ei Margrethe saisi varomattomasti loukata häntä. Tuntui, että heidän suhteensa voisi siitä rikkoutua, — sammua ja himmetä — ja koko virta tukkeutuisi hänen toiveiltaan ja luovalta voimaltaan.
"Nyt sinä sen näit", sanoi Margrethe ilosta loistaen, heidän kulkiessaan omenapuiden välissä, — "tuntuuko sinusta vieläkin, että isä vastustaisi sinun aikeitasi!"
Niils kulki hajamielisenä, nyykäyttäen omille ajatuksilleen…
"Sinä luotat minuun ja isäsi luottaa minuun, silloinhan kaiken pitäisi olla niinkuin oleman pitää. Ja rahoja on saatavissa ja muutenkin apua. — Mutta sitten on vaan se, — että kuka sitten viimeinkin seisoo ylimpänä huipulla?
"Silloin luonnollisesti ei ainakaan se, joka on työn tehnyt; vaan se, joka sitä ensiksi ajatteli. Itse ajatus… Ja se oli sinun isälläsi jo seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten!"