Hän toisti — "seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta"…
"Hui", huudahti Margrethe, — "sinä näet taas kaiken niin väärässä valossa. Minä jo luulin, että sinä olisit niin iloinen, minä…
"Mutta sinussa on väliin jotain omituista Niils!" — jatkoi hän. "Sen näkee jo sinun päästäsi, se on aivan pyöreä, — eikä niinkuin muiden… Ja hattu", hän vetäsi sen hänen päästään ja lutisti sen käsissään, — "koko hattu on uhkaa täynnä."
"Niin, voisi kysellä ja kysellä, mitä oikeastaan tahdon tässä talossa?"
"Niin, minä myöskin ihmettelen sitä, miksi sinä tulet?" sanoi hän veitikkamaisesti Niilsiin katsellen.
"Hm… taitaa olla se sokeri, joka on siroitettu kakun päälle", sanoi
Niils hymyillen ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.
"Oletko sinä kuullut puhuttavan eräästä paikasta, jonka nimi on kaivovesi?" kysyi Margrethe äkkiä. "Kaivovesi?"
"Niin, — joka on pohjaton, — musta, — kuin silmä"…
"Mikä vesi se on?"
"Niin, se on minun salaisuuteni! Siellä minä elän, tiedä se, ja kulen ja rakentelen ja saan kaikki semmoiseksi kuin tahdon."