— Ulkona verannalla istuivat rouvat vielä ikäänkuin hälvenevä auringonpaiste kasvoilla innostuneista ihastuksen osoitteista täti Narnalle, kun samassa alhaalla portin luona syntyi vilkas liike — uusia vieraita!
Ulf, juuri palattuaan ruukilta, huusi ja tervehti, ja ratsuhevosilta hyppäsi kolme hänen ystäväänsä.
Ylhäällä verannalla vaihdettiin toinenkin silmäys, kun viimeinen herroista — hän hienossa urheilupuvussa, pehmeä matkalakki painettuna alas silmille — huomattiin Karsten Verö'ksi, rikkaan Strömvigin tilanomistajan pojaksi.
"On siis nyt palannut kotiin, oltuaan pitkän aikaa Skotlannissa maataloutta tutkimassa!" kuului naisten joukosta.
He kiiruhtivat kaikki tervehtimään isäntäväkeä ja molempia tyttäriä.
Pormestarin rouva kumartui verannan kaiteen yli:
"Ei, mutta katsokaahan, miten soma ja iloinen Margrethe on tänään; hän ei ainakaan kule silmät alas luotuina! He saavat Lindestadin päiväpaisteen suoraan silmiinsä…
"Olisipa hauska tietää kuka se on näistä kolmesta!" — sanoi hän leikillisesti. "Näyttää siltä, että heillä jokaisella voisi olla kosimakirje taskussa."
"Minusta on muuten niin omituista", kuiskaili tullikasöörin rouva; "minusta tuntuu kuin jotain olisi luisunut käsistä — jotain, jota ei oikein voi ymmärtää. Miksi? — miksi ei koko talvena enempää kuin nuo yhdet ainoat tanssit Lindestadissa? Kun on huvitukset kysymyksessä, on totuttu aivan toisenlaisiin tuuliin tältä taholta. Mutta todellakin tuntuu, että Lindestadin tyttäret ovat olleet hyvin vähän huvitettuja niistä tänä talvena."
"Niin, onhan sitä arveltu jos jotain kaupungissa", vastasi apteekarin rouva — "ja viimeinkin keksittiin Bolette ja hänen reserviluutnanttinsa, — kunnes hänkin matkusti pois. Hänen sijansa anastivat Jentoft ja Tornö, jotka riitelivät tytöstä ja ajoivat tänne ylös ehdottaen vuoroon reki- ja hiihtoretkiä ja kutsuen tanssiaisiin. He saivatkin heidät mukaansa. Margrethella oli niinkuin aina tanssikirjasensa täytetty jo ennen saliin tulemistaan; mutta hän ei ollut enää seitsemännessä taivaassa niinkuin ennen…"