Hänen mielessään oli viime päivinä ollut ajatus, joka vähitellen oli muodostunut varmaksi päätökseksi.
Hän oli tuntenut itsensä niin rohkeaksi.
Mutta nyt kulki hän siinä sydän kovaa tykyttäen.
Aina kasvavasta asti oli hän tuntenut melkein salaperäistä pelkoa ja kunnioitusta Niilsin tätiä, vanhaa neiti Bjelkeä kohti.
Samat mustat silmät kuin Niilsilläkin, mutta niissä oli jotain selittämätöntä.
Siihen aikaan liikkui niin paljon juttuja siitä… miten kaupungin insinööri Bjelke oli tehnyt vararikon ja kuollut.
Ja, mistä hän oli ne kuullut? — ehkä matami Weums'ilta, — hän oli näkevinään neiti Bjelken hajalla hapsin seisovan murtuneen talon raunioilla ja huutavan kaupungin ylitse…
Hän muisti selvästi, mitenkä hän lapsena oli seurannut Martinea neiti Bjelken luokse, ja mitenkä hän oli nojannut myyntipöytään ja odottaessaan seurannut noita kylmiä, välkkyviä silmiä, jotka tiesivät niin paljon niistä, mitä oli tapahtunut; — ja miten jäykästi hän toimitti asian ja kiitti kunniasta —
Ja nyt, kun Margrethe astui paperikaupan rappusia ja edessään oli oven kaksi lasiruutua, painoi hän äidin lainaromaania — jonka oli ottanut mukaansa tekosyyksi — kiivaasti rintaansa vasten.
Hän jäi seisomaan myyntipöydän viereen, niinkuin kerran ennenkin ja odotteli kunnes eräs ostaja, joka pyysi paperia ja kirjekuoria, kahta teräskynää ja imupaperia, oli saanut pyydettävänsä neidiltä.