— Margrethe oli päässyt päivällisen ja kahvin ohi.

Hän kulki nyt koko iltapäivän ympäriinsä kuin arka lintu, koetellen selvittää omia ajatuksiaan…

Kukin jutteli omia asioitaan. Ja ylhäällä makuuhuoneessa istui Bolette kirjoittamassa pitkää kirjettä, ja oli vaan peloissaan siitä, osaisiko Margrethe kyllin varovasti toimittaa sen postiin? Tai eiköhän olisi viisainta säilyttää se ylihuomiseksi, jolloin hän itse menisi kaupunkiin…

Epäilyksiä, levottomuutta ja arveluita, niin että Margrethe viimein pakeni ja hiipi vanhan Anne Weums'in luokse.

Hänen veressään soi vanha rakkauslaulu. Se laulu oli hyrissyt niin monta kertaa uneenvaivuttavana keinona jo hänen lapsuudessaan ja loppui surumielisesti: "Silloin tiesi tyttönen, mik' oli rakkaus…"

Hänellä oli oma välitön tunne siitä, että tänään hän oli ottanut askeleen, — ollut ulkona taistelemassa rakkautensa puolesta!

Ja myrsky ei ollut vielä asettunut.

Ja Margrethe alkoi sen ohella nähdä sekä isän, että maailman uudessa, kylmässä valossa. Kamari-ilman esirippu oli ikäänkuin halennut; ja hänen sisimmässä tietoisuudessaan oli jotain, joka melkein vaati itsepuolustukseen.

Hän istui nyt ja katseli miten matami Weums kiinnitti Boletten kesäpuvun koristeita.

"Mutta Anne", kysyi hän äkkiä, — "voitko sinä ymmärtää, mitenkä Martine ja Wendelbo… Minä tarkoitan, mitenkä heidän päähänsä pisti mennä naimisiin keskenään? Minulle tuntuu lopulta oikein pahalta sitä ajatellessa!"