Oli kuin ilmassa, että "täti Narnan" tietoisuuteen oli kaikki saatettava. Kaikki piirin ja kaupungin enemmin tai vähemmin harvinaiset salaisuudet olivat täällä säilytettyinä, kuin lukon takana. Ja jokainen, — nuori tyttö tai vanha rouva, — tunsi Lindestadista palatessaan itsetietoisuutensa kohonneen ja tulleensa kuin korkeamman suojeluksen alaiseksi, kun täti Narna vastustamattomalla selvänäköisellä tavallaan oli antanut heidän antaa hänelle luottamuksensa pienempiin yksityiskohtiin asti, — avanneet hänelle sydämmensä kuin äidille tai samanikäiselle, huolissa kokeneelle ja osaaottavalle, joskin luonnollisesti aivan toisessa asemassa olevalle kanssasisarelle.
Talon keskimmäinen tytär, Bolette, hento solakka tyttö, tuli sisään ovesta heittäen yltään silkkihuivin, kun tuntui liian kuumalta siellä sisällä.
"Olin vähän luistelemassa alhaalla jäällä päivällisen jälestä", selitteli hän. "On ihanaa luistella kuutamossa."
Hän riensi ylös makuuhuoneeseensa riisuakseen jaloistaan raskaat luistinkengät.
"Tahtoisinpa tietää liekö siellä kuutamoa ensinkään?" kuiskasi eräs rouvista ja katseli ikkunaan päin — ei ainakaan tällä puolen. "Taitaapa tuo luutnantti Stenvig, meriupseeri, olla vielä ihanampi kuuta", lisäsi hän terävästi. "Sanotaan todellakin, ettei Bolette ole niinkään vähän rakastunut häneen."
"Niin, onko hän meriupseeri, vai eikö hän ole", kysyttiin vastaukseksi.
"Ainoastaan reserviupseeri", selitti apteekarin rouva tuntijan tavalla, — "yksi niitä, jotka kutsutaan palvelukseen kun valtio tarvitsee… Ei hänestä toki ole konsulille vävypojaksi, ei suinkaan", sanoi hän päättäväisesti, päätään puistaen.
"Mutta sehän onkin korkeintaan vaan pieni seikkailu", arveli tullinhoitajan rouva.
"Olkaa varovaisempia!" sanoi postimestarin rouva merkitsevällä äänellä, silmiään vilkuttaen. "Neiti Winsloffilla on herkät korvat."
Neidin lankakerä putosi lattialle… Hän otti sen kiireesti ylös ja vaipui läheisimpään nojatuoliin —