"Mutta kun konsulista näytti, että hän alkoi käydä liian usein talossa, käski hän hänet eräänä päivänä luokseen konttooriin. Ja mitä siellä sanottiin, sitä ei tiedä kukaan. Mutta hänet lähetettiin kolmivuotiselle matkalle konsulin suurella Clio'lla.
"Ja siitä asti on hän kulettanut rahtilaivaa Tyynenmeren linjalla, niin että lienee jo montakin valkeata hiusta hänen tukassaan, siitä kun Martine seisoi mykkänä ylhäällä tiellä ja näki Clio'n purjeiden vaipuvan etemmäs ja etemmäs saarien taakse."
"Ja sitten unohti Martine hänet!" huudahti Margrethe ivallisesti.
"Unohtiko? Unohtiko? — Niin, jos olisi edes!… Ei, kyllä siitä suru syntyi, joka ei sulanut kyyneliin. —
"Konsuli otti hänet mukaansa ulkomaanmatkalle kevätpuolella. Mutta vähän siitä oli apua.
"Kesällä osti konsuli hänelle sitten sen hienon huvipurren. Ja se taisikin olla parasta. Sillä siinä sai hän olla perämiehenä, — toivoi kai monet kerrat, että Witt istuisi hänen vieressään.
"Sanottiin hänen olleen oikein kuin nuoren merimiespojan, ei pelännyt vaaroja eikä tuulia…
"Seuraavana kesänä kutsui sitten konsuli nuoren rikkaan Wendelbon heidän kanssaan suureen kilpapurjehdukseen. Silloin oli Martine sekä perämiehenä että kapteenina veneessään, — kaunis, notkea ja reipas hän oli. Ja palkinnon he saivat…
"Eivätkä he ehtineet kotiin, ennenkun jo Wendelbo kosi.
"Niin se kävi! — Voi sanoa siitä, niinkuin sadussa seisoo: Valoista edessäni ja pimeätä takanani…