"Kyllä on hevosilla raskas vetää", sanoi konsuli ikkunan luona. — "Y-lös. Käytä vaan ruoskaasi! Tuskin reki pääsee mäestä ylös. Täytyy todenteolla ryhtyä korjaamaan tuo kuoppa tuolla alhaalla… maksaa hevosvoimia joka kevät"…
Konsuli varjosti kädellään… Olihan se hänen oma hevosensa ja rekensä, joka oli lähetetty aamusella alas kaupunkiin ompeliatarta hakemaan. Mutta nyt siinä istui selvästi kaksi naishenkilöä…
"Sanokaa minulle, odotatteko te tänään neiti Winsloffia?" kysyi hän.
"Minä olen näkevinäni hänen terävän myssynsä."
Nyt katsoivat naisetkin ulos.
Niin, aivan oikein, neiti Winsloff oli tulossa.
Vähän senjälestä kuului hänen tervehtivä äänensä eteisestä.
Hän tuli tavallista hiljaisempana sisään, seisattui kynnykselle ja katseli ympärilleen ketä olisi huoneessa…
"Minua aivan vapisuttaa se uutinen, jota tuon", alkoi hän; — "miten tervetullut se on, sitä en tiedä. Mutta minä luulin täyttäväni ystävänvelvollisuuteni paraiten tuomalla sen teille, ennenkun kaupunki sen saa tietää. Tällä hetkellä olen minä ainoa, joka sen tiedän, kirjeen kautta, jonka sain juuri aamulla sisareltani."
"Asiaan. Asiaan!" huusi konsuli.
"Kyllä", — neiti kumartui ja levitti molemmat kätensä, — "Majurin
Karin on kihloissa!"