Kahvin aikana hämmästyttivät Wendelbot ja pankinjohtaja tulollaan.

Rouva vei Martinen mukaansa makuuhuoneeseen ja selvitti hänelle asian, joka oli — Martinen myöhemmän kekseliään päätelmän mukaan miehelleen: — talo ja jääliike, mutta ei vaimoa.

— Avonaisessa porstuassa ja ulkopuolella rappusilla hyppeli Morten tavallista vilkkaammin ja purra rapisteli puuta. Sen teki mieli saada talvi pois puistetuksi yltään.

Nyt se istui rappukaiteella, hiljaa katsella siristäen pitkin mustaa nokkaansa, Wendelbon sitä puhutellessa. Morten oli tottunut näkemään näiden kahden ihmissilmän katselevan itseään.

"Taas siivet leikattu vuodeksi, näen minä! — Niinkuin tavallista lentää saat vaan mielikuvituksen lentoa, — siellä saat käyttää niin pitkiä siipiä kuin tahdot… Muista kohtaloasi, ystäväni. Silloin ei sinun tarvitse ryöstää, ei rosvota, eikä hankkia murhia omalletunnollesi.

"Mutta yhden asian sinä osaat, Morten, vaikka sinut hyppivine jalkoinesi on alennettu laskettavaksi kaksijalkaisten joukkoon, kuuluttuasi ennen sen korkeampiin lentäviin olentoihin, — sinä osaat ennustaa sadetta. Katsos siinä samassa sinä taas elät todellisuudessa! — sinulla on oma pieni valtakuntasi, ennustuksineen.

"Meillä on siis kuitenkin yhtä ja toista, meillä molemmilla, kuuletko, jota noilla toisilla ei ole!

"Ja, kun he eivät voineet ymmärtää, miksi Karin matkusti niin kiireesti juuri ennen joulua, niin se olin minä, katsos, joka siiventyngilläni lensin ylös ruukille ja varoitin sateesta. Minä tiesin kyllä, että hän lähtisi pakoon niin pian kun sai aavistaa, että Ulf kulki kosima-aikeissa.

"Niin, niin, niin. — Mutta seuraukset, rakas Morten, — me niin vähäsen ajattelemme seurauksia.

"Annappas kun katson. Anna minun ajatella… Niin seuraukset", virkkoi hän, — "ensiksi ja etupäässä syntyy taas vanha juopa molempien perheiden välille, — appi-isä kulkee ajatuksissaan ja astuu majurin kultareunaiselle hatulle…