"Muuten omituista sekin, että Karin matkusti niin äkkiä, juuri joulun alla", sanoi Martine. Hän oli tullut kiireellä sisään ja istui siinä kasvot kuumeisina. — "Hyvinkin naurettavaa… Viikkoa ennen joulua seisoi hän leipomassa noita ruukin ihailtuja joululeivoksia, niin että rasva karisi, ja sitten äkkiä! — Voisi melkein luulla, että hän otti leivokset mukaansa rekeen ratsumestarille."
"Oh, anna olla pikkujuorut, paistinpannut ja muut, Martine!" sanoi konsuli.
"Minulla on, sen sanon sinulle, läpikäyvä tunne siitä, että huolimatta kaikesta siitä pääomasta, joka vähitellen on pantu tähän laajaan liikkeeseen, niin kutsuttuun 'ruukkiin', niin tulee se ajan pitkään kulkemaan yhä enemmän ja enemmän vasten virtaa, yhä enemmän saa se taistella kaikkien pahinta vastustajaansa — aikaa — vastaan, sillä sitä uhkaa tulevaisuus, jolloin raudan hinnat alenevat."
"Niin, niin, siinä vaihtelee hyvä ilma ja pahailma siinä tavarassa niinkuin kaikissa muissakin", — virkkoi pankinjohtaja. "Mutta rauta pysyy rautana ja arvossaan niinkauvan kun maailma seisoo."
"Nii-in, niin, kun on niin hyvä usko niin —. Mutta on nähty, että sitä hyvinkin sukkelaan purjehditaan kumoon."
Konsuli käveli ja pysähtyi, käveli ja pysähtyi, kuin tapailisi hän jotain omista ajatuksistaan…
"Ja eikös tulopuoli jo toista, kolmatta vuotta ole horjunut, vai miten?"
"Ainoastaan viime vuonna. Emme yhtään tiedä, minkälaiseksi tämä vuosi muodostunee heille", selitti pankinjohtaja.
"H-m. Ja jokatapauksessa on ruukin takorauta satamassa panttina ja vakuutena pankin velasta ja odottaa hintojen kohoamista, että se sitten lastattaisiin. Jos sinun pankkisi ammentaa luottamuksen ja valoisien toiveiden nojalla, lukukausi lukukaudelta, niin rautakasat kohoavat yhä korkeammiksi."
"Ei minkäänlaista vaaraa, vakuudet kuin kultaa!" vastusteli pankinjohtaja ja sysäsi kahvikuppinsa jotenkin kiivaasti luotaan.