Puolimatkaan asti voitto löi leikkiä. Väliin se kierteli toisella puolen, väliin toisella. Sillä toisen kerran pääsi toinen hieman edelle, toisen kerran toinen. Huimaa kyytiä laukkasivat hevoset minkä kavioista lähti. Ja kauas kuului ritarien huuto ja melu.
Noin puolitiessä tuli ajajien vastaan metsämies hakokuormineen. Kuultuaan jo kaukaa melun, siirtäysi hän kuormineen tiepuoleen, luullen itse paholaisen häntä vastaan täryyttävän. Kaukaa huusi nimismies: "pois tieltä!" — sillä tulija oli siirtynyt sille tiepuolelle, jota nimismies ajoi. Mutta mihinkäpäs siitä meni hakokuorma lumikinoksesta.
"Minä olen vallesmanni!" huusi nimismies täyttä suuta. Tuo näytti ajajaa hiukan pelästyttäneen. Hän alkoi kääntää hevostansa kokonaan pois tieltä. Mutta hevonen vajosikin maantien ojaan ja rypöi siellä. Hakokuorma tuli siten aivan poikittaisin tiepuolelle ja sulki nimismieheltä tien.
"Pois konisi tieltä, sinä nahjus"! huusi nimismies.
Siellä hevonen vaan rypöi ojassa. Eikä kuorma liikahtanutkaan.
Kerran pyyhkäisten vaan ajoi nyt Rantala ohitse. Nimismiehen täytyi kääntää Rantalan jälestä samalle tiepuolelle. Ajaessaan kuorman sivu huimasi hän piiskallaan, tavottaen kuormiin vieressä seisovaa miestä, lausuen:
"Kyllä minä sinut, tollo, opetan ajamaan hevosesi juuri eteeni!"
Rantala oli sill'aikaa ehtinyt hyvän matkaa edelle. Voitto näytti kallistuneen hänen puolellensa. Noin sitä nyt peräkkäin kuljettiin lähelle kankaan loppua. Nimismies kiroili, Rantala luihkasi.
Mutta nyt tuli toinen hakokuorma vastaan. Mies istui huoletonna kuorman nokalla, eikä ollenkaan näyttänyt hankkivan väistämään. Ajoi vaan keskeltä tietä ja soristeli tuhkaa nysästään.
"Etkö sinä saakeli väistä!" huusi Rantala.