"Pääseepä siitä ohitse".
"En minä joudu tässä väistelemään. Pois tieltä!"
"Minnekäs sitä sitte niin kiirut?"
"Tuki suusi, hirtehinen, ja korjaa hamppuloukkusi pois tieltä!"
"Pääseepä siitä sivu".
"Sinä hävytön!"
Tuossa sai nimismies, joka oli hieman jäänyt jälkeen, kiinni Rantalan.
Kerran kahahtaen ajoi tämä hakokuorman ohitse. Nimismies jälessä.
Huimasti sitä taasen peräkkäin mentiin.
Oltiin juuri perille pääsemässä kun Rantalalle tapahtui onnettomuus. Aistin haka reen toisesta jalaksesta kimmahti irti eräässä alamäessä. Hevosta ei voinut enää seisattaa, sillä reki, jota enää ohjasi vaan yksi aisa, hakkasi sen kinttuja, kulki syrjittäin mäkeä alas ja kaatui viimein, viskaten Rantalan keskelle tietä tallukkaat taivasta kohden. Rantala piti vaan lujasti kiinni ohjaksista ja hevonen laahasi häntä pitkänään alas mäkeä. Mutta ohjakset katkesivat ja Rantala jäi pitkälleen mäkeen. Täyttä lentoa kiiti hevonen alas. Reki laahasi miten milloinkin päin: kumossa, kyljellään, joskus oikein päin. Viimein meni se sirpaleiksi mäen alla olevan sillan käsipuuta vastaan. Pillastunut hevonen kääntyi sitte eräälle metsätielle. Hurraten ajoi nimismies Rantalan sivu ja yhtämittaa matkan päähän asti, palaamatta katsomaan miten Rantalalle kävi.
"Tässä on poika, joka kykenee. Eihän siihen tarvitse joka miehen tulla", puhui nimismies, päästyään määrän päähän.
"No mihinkäs Rantala jäi?" kysyivät toiset.