"Minun on hevonen", sanoi nimismies.
"Eipä vaankaan sinun", intti Rantala.
Lähdettiin sitte etsimään kadonnutta hevosta. Se löydettiinkin metsästä, missä se oli tunkeutunut kahden puun väliin, niin ettei päässyt eteen eikä taakse. Reki oli säpäleinä. Aisat vaan roikkuivat rankeissa.
"Kirottu koni!" kiroili Rantala.
"Älä kiroo minun hevostani", sanoi nimismies.
"Sinun hevostasi?!"
"Eikä se hevosen syy ollut", sanoi toinen miehistä.
Alkoi nyt ritareille kova kiistely hevosesta. Kentiesi olisi siinä tapeltukin, elleivät "veljet" olisi ryhtyneet eroittamaan. Tavelakin jo saapui paikalle. Yksistä neuvoin nyt vierasmiehet langettivat tuomionsa: Ellei hakokuorma olisi nimismiehen kilpailua häirinnyt, niin hän epäilemättä olisi voittanut, ja ellei Rantala olisi kaatunut, niin olisi hän voittanut, mutta nyt ei voittanut kumpainenkaan. Siihen nimismieskin viimein tyytyi. Ja koko kapelu päättyi siihen, että kun Rantala laittaa "pöydän kauniiksi", niin pääsee sillä koko asiasta.
Kaikin sitä nyt lähdettiin kotiin taistelokentältä. Kotiin — kuinka ma sanoinkaan — kotiin ei kukaan mennyt — Kalliomäen Samulille nyt miehissä ajettiin ja vietettiin siellä oikein "ilvesten iloa" koko yö aina seuraavaan päivään asti.
* * * * *