Iltahämärässä seuraavana päivänä palasi Rantala kilparetkeltään. Jokseenkin nolon näköisenä hän asteli, hevostaan suitsista taluttaen ja kainalossaan kantaen aisoja; muut hevoskalut olivat sidotut hevosen selkään.
Ilma oli suojainen. Räystäät tippuivat ja leuto tuuli humisi nurkissa liepeästi. Taivas oli ohuessa pilvessä, paikoin pisti sininen laki esiin harmaitten harsojen välistä. Eteläinen taivaanranta punersi ja kauas laelle asti liekehtivät heikkeät rusovyöhyet ja hukkuivat viimein keskitaivaalla hattaroitten sekaan.
Nölkkeänä asteli Rantala pihan poikki tallin luokse; yhtä nölkkeänä asteli hevonen hänen jälessään. Niin näytti isäntä surkealta kuin olisi aventoon pudonnut. Surkealta näytti hevonenkin, sillä eipä se ollut saanut sitte eilisen ruuan kiventä. Päälle päätteeksi oli Rantalalta kadonnut juhlallinen karvalakkinsa ja oli hänellä sen sijassa vanha leveäpohjainen vannelakki. Rengit, jotka halkovajan edustalla hakkasivat halkoja, nauraa kikattivat oikein makeasti, nähdessään tuon matkueen saapuvan tallin eteen.
"Kaapo!" huusi isäntä jokseenkin karkealla äänellä.
Kaapo laski kirveensä liiterin seinän rakoon ja lähti astumaan tallia kohden.
"Talliin tuo hevonen!"
"No mihinkäs isäntä nyt reen on pannut?" kysyi Kaapo hieman ivallisesti.
"Mitäs se sinuun kuuluu? Vie vaan hevonen talliin ja pane ruokaa eteen".
"Onpa se raukka hoikka kuin muurahainen. Onko saanutkaan ruokaa sitte kuin eilen?"
"Mitäs se sinuun kuuluu, mokomaan Jörö-Jussiin?"