Syötyään hän riisui vaatteensa, laski ne tuolin karmille ja kallistui maata. Pian hän nukkui. Kun emäntä palasi huoneesen, oli hän jo syvässä unessa.
Emäntä istui sängyn laidalle ja katseli surullisesti mieheen, joka tuhanvärisenä ja pöhöttyneenä kasvoiltaan tuossa koornasti unta. Peitteenkin oli hän työntänyt päältänsä. Emäntä veti sen jälleen nukkujan kaulaan asti ja poistui sitte taas toimillensa.
Rantala teki vielä monta raittiuspäätöstä, mutta yhtä pian hän ne aina rikkoi. Monta kertaa hän vielä ajoi kilpaakin nimismiehen kanssa, menettäen hevosia ja "koreita pöytiä". Mutta ei hän niistä viisaammaksi tullut. Monta yötä hän myös joi toveriensa kanssa Samulilla, tuli kotiin kohmeloisena ja äreänä ja lupasi rengeille ranganlatvaa. Emäntä aina nurisi noista juomaretkistä, Kaapo tuumaili, että "selkään tarvitsisi, kun olis antajaa", mutta ihmiset sanoivat: "Joutaahan sitä rikkauttaan johonkin panna, kun ei ole lapsia eikä mitään, joille tavaraansa säästelisi".
18 27/3 88.
Elämä on taistelua.
(Pieni matka-havainto).
Tuulinen ja kolkko syyspäivä oli jo ehtoolle ehtinyt. Pimeys oli peittänyt koko luodun luonnon mustaan huntuunsa. Yksi toisensa jälkeen ilmestyivät tähdet pilvettömälle taivaalle. Oli hyvin kylmä. Tuima tuuli ravisteli alastomia lehtipuita ja kovin kohisi havumetsäkin tien vieressä. Juuri kun oli tullut pimeä se mikä perästäkin, pääsin päähän pitkän Töyryn kankaan. Suuri aava nyt aukeni eteeni, josta kumminkaan en pimeässä juuri paljoa eroittanut, paitsi etäältä taloista vilkkuvat valkeat. Paikkakunta oli minulle jokseenkin outo, ainoastaan kerran, jo vuosia sitte, olin tästä matkustanut. Hevoseni oli kokopäiväisestä ajosta hyvin väsynyt, minä päivän istumisesta rattailla kylmässä ja tuulisessa syys-ilmassa hyvin ränsistynyt ja vilustunut. Poikkesin siis ensimmäiseen taloon mikä vastaani sattui ja pyysin yösijaa, sillä lepo oli meille kumpaisellekin jo hyvään tarpeesen. Talossa kohtasinkin varsin ystävällistä väkeä. Isäntä käski rengin viedä hevoseni talliin ja itse vei hän minut talon vierashuoneesen. Tämä kyllä ei ollut oikein lämmin, mutta heti laittoi piikatyttö uuniin valkean ja minä aloin, kun valkea oli siksi virinnyt, loisteessa lämmitellä. Siihen toimeeni jätti isäntä minut yksin huoneesen ja poistui toimillensa. Viereisestä huoneesta, jonne väli-ovi oli raollaan, kuului kahvikuppien kalinaa ja lusikkain kilinää, joka saattoi minun, viluisen ja väsyneen matkamiehen, varsin hyvälle hatulle. Tuokion kuluttua astuikin emäntä huoneesen, tuoden höyryävää kahvikultaa, jota minä varsin hyvällä mielellä hörppäilin.
"Siellä on niin kylmä ilma. Meidänkin miehet olivat vallan jäätyä nuotalla. Olivat tullessaan hykkyröissään kuin variksen pojat. Eihän siellä tarvitsisi näin myöhään syksyllä enää lonia, mutta kun on ollut niin huono kalansaalis tänä vuonna, että oikein, niin täytyy koettaa. Sanotaan: 'kun maa antaa, niin ei anna meri, ja kun meri antaa, niin ei anna maa'. Huononpuoleinen vuosihan se tuli tänä vuonna, mutta eipä niitä tule kaloja sentään. Mikä siinä sitte oikein ollee", puheli emäntä minun juodessani.
Makeaan suuhun join emännän kahvitilkan, ja paremmalta ei se ole milloinkaan maistunut. Vielä toisen kupin kimautin hyväntahtoisen emännän tönöstä. Eukko puheli minulle aivan kuin vanhalle tuttavalle.
"Kyllähän sitä paljon rahaa tarvittaisiin tänä vuonna, tuleepa se sitte vedestä tai maasta. Paljonpa menee veroja ja on vielä kirkon rakennuskin parhaallaan. Se paljon painaa, varsinkin tämmöisille pienille taloille. Sitä herrat ja isot rikkaat rusthollarit tahtoivat liian uljasta. Kyllähän sitä olisi puukirkollakin toimeen tultu. Monta taloa on jo aivan köyhtymässä".