"Kiitoksia paljon, emäntä hyvä! Hyvästi vaan! Minä menen taas sinne kotiinkin katsomaan".
Hän kumarsi syvään ja meni.
"Kyllä se on surkeata se niittenkin elämä. Vallan kummia se sairaus tekee köyhässä perheessä", sanoi emäntä korjaten puuta hellan alle.
"Paljonpa taitaa olla vaimoraukalla puuhaa yksin perheen kanssa".
"On kyllä. Kaikki kovalla leivästä alkaen. Anni raukka! Kyllä hän on paljon kärsinyt elämässään. Mutta niinhän sitä Herran käsi meitä usein luoksensa etsii tautien ja koettelemusten kautta. Kovaa on kokenut Anni parka, ei muuten saata sanoa".
"Ovatko he muuten siivoja ihmisiä?"
"Ihan siivoja ja hyviä ihmisiä. Ei ole Heikkikään aikoinaan ollut juomari tai muu irstailija. Anni on taas ihmisten parhaita. Kuinka se kova onni on sitte heitä niin etsinyt. Muutamat luulevat, että se on isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa".
"Vai niin. Mitäs hän on sitte niin raskaasti rikkonut isäänsä vastaan?"
"Niin, rikoshan se kai oli Annin yksipäisyys. Sanottiin isän kironneen Annia, ettei onnea elämässä hänellä pitänyt oleman. Kuinkahan sitte oikein ollee".
Oikeinpa minussa heräsi uteliaisuus tietämään tuon perheen historiaa, joka näytti niin oikulliselta ja salaperäiseltä. En kuitenkaan siitä emännälle mitään virkkanut. Olin mielestäni liian vähän tuttu talossa sitä tekemään, jos kohtakin minulle osoitettiin harvinaista avosydämisyyttä ja ystävyyttä. Astuin jälleen toiseen huoneesen, kaivoin päällystakkini taskusta esille erään kirjan ja istuin tuolille uunin loisteesen, joka jo alkoikin olla hiilillä, sitä lukemaan. Kirja oli tunnetun kirjailijamme Samuli S:n "Novelleja". Aloin lukea sen viimeistä, erittäin mehukasta ja sievää kappaletta: "Halla-yönä". Vaan kummallista se oli: ajatukseni eivät ensinkään tahtoneet seurata lukuani. Keskellä "Torisevan" usmaisia kallioita pyöri tuo äskeinen vaimo vaan silmissäni. Tuo hänen katseensa, miten rukoileva se oli, ja hänen äänensä se oli niin surullinen ja nöyrä. "Heikki raukka! Hän kärsii niin paljon". Niinhän hän sanoi. Eipä hän ollenkaan sanonut, mitä hän itse kärsii, rypöessään päivät päätään suon-ojalla jäisessä vedessä, ansaitaksensa elatusta lapsilleen ja sairaalle miehellensä. Niin, eipä hän siitä puhunut mitään. Ja mitä muuta hän vielä kärsii… Tuo kaikki tuntui niin omituiselta.