Minä sukelsin taas "Halla-yöhön" ja koetin pysytellä aineessani. Kotvan aikaa luinkin tuota raitista kertomusta oikein nautinnolla. Mutta älähän silpaise! Aatteeni taas hajosivat, pyörivät siellä täällä hajanaisina ja viimein jälleen pysähtyivät tuohon vaimoon… "Se on isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa"… "Isä kirosi, ettei onnea elämässä hänellä pitänyt oleman…" Käteni, missä kirja oli, vaipui polvelleni. Päänikin painui käteni nojaan ja minä mietin. Kumma historia!
Emäntä astui sisään tuoden ruokia ja herätti minut. Aloin taas lukea. Kertomus olikin jo aivan lopulla. Uunikin oli jo vallan hiilillä, jotta sen loisteessa tuskin näki lukea. Emäntä kävi edestakaisin, kantaen ruokia pöydälle. Viimeksi toi hän paksun keltaisen kynttilän, pisti sen lakkiseen kynttiläjalkaan, joka oli akkunalla, ja sytytti siihen valkean, nosti tuolin pöydän viereen ja käski minun ruveta illalliselle. Sitte alkoi hän laittaa vuodetta. Minä istuin syömään, — ja kelpasipa minulle tuore liha ja perunat. Hetkinen oltiin ihan vaiti. Minä syödä hulmusin kuin nälkäinen matkamies ainakin ja emäntä teki vuodetta.
"Varmaankin olette nähnyt ja kuullut tuon kova-onnisen perheen historian alusta alkaen?" sanoin minä viimein.
"Olen kyllä ma sen kaikki tyyni kuullut ja nähnyt".
"Olisinpa utelias tietämään sitä. Se näyttää niin salaperäiseltä. Ettehän pitäne matkustajaa liian rohkeana, jos pyytäisin teitä kertomaan, miten tuo kaikki on tapahtunut?"
"Kyllähän ma saan sen puhuakin. Eihän se heidänkään elämäkertansa ole juuri tavallinen. Korkealta se on Anni laskenut köyhyyteensä. Useat sitä sitte pilkkaavatkin, että Anni on kaiken ikänsä 'laskiaista' viettänyt ja alamäkeä luikunut, vaikk'ei se ole mikään pilkan asia".
Emäntä levitti nyt peiton vuoteelle, korjasi vielä pari kertaa tyynyä, joka oli hänen mielestään muka huonossa asennossa, seisattui sitte väli-oven kynnykselle ja, nojaten olkapäänsä oven pieltä vasten, kertoi seuraavalla tavalla:
"Annin koto oli kovin uljas ja loistava. Maan kuuluisa oli Paltamon rustholli naapuripitäjäässä rikkautensa, mahtavuutensa ja jos jonkin tähden. Kaksi tyttöä oli talossa, kauniita ja vereviä neitosia kuin ruusun kukkaset, eikä muita lapsia ollenkaan. Anni oli nuorempi. Kyllä ma hyvin vielä muistan sen ajan, kun uljailla hevosilla ja keinuvilla kääseillä ajoivat kirkon mäelle Paltamolaiset kuin Jumalan ilma, jotta pölysi santainen tie, ja syrjään saivat silloin huonommat väistyä. Ja katselipa sitte Paltamolaisia kirkon mäellä. Isäntä oli niin verassa, että läikkyi, ja ettäkö tervehtänyt olisi naapuria. Muutamille paremmille vaan ylenkatseellisesti nyykäytti kylmän tervehdyksen. Kirkkoon ukko vaan halki kirkkokansan astui ja yhtäpäätä sakastiin. Entäs emäntä. Sehän oli silkissä ja vihtoriinissa kuin itse pappilan rouva. Tuonne hän aina meni kirkkopihaan pruustinna-vainajan haudalle. Siellä sitte itkeä tihisi ystäväänsä pruustinnaa. Jospa sitte joku huonompi ihminen olisi hänen kanssansa puhetta tehnyt, niin tämä kohta sanoi: 'ei edes ystäviänsä saa rauhassa surra'. Niinkuin muka olisi kaikki surusta ollut tuo itku. Mitähän lie ollut. Ja kyllähän ne tytötkin ylpeitä olivat. Eipä ne paljon muiden tyttöjen kanssa sananvaihtoon kirkon mäellä taipuneet. Vanhemman tytöistä sitte nai Olkkolan rusthollin poika T—n pitäjäästä, ja hän joutuikin hyviin naimisiin. Nuoremmallakin kyllä kävi sulhasia, mutta eipä se niistä kenestäkään tykännyt. Sattuihan sitte eräänä vuonna rengiksi Paltamoon Mäkelän Heikki täältä meidän kylästä, naapurin torpan poika, kaunis ja pulska mies kuin kevät-päivä. Annipas rupesikin nyt pitämään Heikistä. Eihän sitä Heikki ensin rohjennut puhua Annille koskaan paljo mitään, loihan vaan silmänsä alas Annin edessä ja punehtui kuin pieni lapsi. Kyllähän se piti Heikkikin Annista, vaikk'ei rohjennut sitä mitenkään käytöksellään osoittaa. Mutta kun Anni antoi oikein selviä viittauksia, niin alkoihan se Heikkikin vähitellen tulla vähän rohkeammaksi. Ja sitte kerran kun isäntä pani Heikin soutamaan Annia kotiin heinäniityltä, ratkesikin nuorten sydämet pitkällisistä hauteistaan, lupasivat sydämensä toisilleen ja tekivät liiton keskenään vallan valmiiksi. Pari vuotta sitte kului, joll’aikaa Heikki ja Anni olivat kovin onnellisia. He saivat olla toistensa parissa ihan vapaasti, sillä ei kukaan osannut edes aavistaa tämmöistä. Tuli sitte Annia kosimaan tuolta kaukaa Jyväskylän takaa erään rikkaan talon poika. Annin vanhemmat tahtoivat Annia ottamaan sitä miestä. Mutta eihän Anni mistään huolinut. 'Koettivat sitte väkinäisyydellä saada tyttöä taipumaan. Vaan silloinpa sanoikin Anni kaikkein kuullen, kenen oma sydämensä on jo kauan aikaa ollut. Tuostakos vasta Paltamo suuttui, koetti oikein isän kovuudella tyttöä Heikistä luopumaan, — vaan kaikki turhaan. Suuttuneena sitte isäntä ajoi Heikin pois ja väkisten koetti saada Annia häntä unohtamaan. Mutta eihän siitä mitään tullut. Tyttö alkoi vaan itkeä päiväkaudet ja kuihtua hiljalleen kuin kesän vieno kukkanen, jonka juuria mato kalvaa. Vielä kerran koetti isä kovuudella tytön mieltä muuttumaan, vaan yhtä turhaan kuin ennenkin. Silloin avasi ukko kamarin oven, otti tyttöä kädestä ja talutti hänet ulos, sanoen: 'mene niin pitkältä kuin kestää santaista sarkaa, äläkä koskaan enää tule silmieni eteen!' Sitte hän vielä sanoi, ettei penniäkään saa Anni Paltamosta periä, ja kirosi, ettei onnea pidä hänellä elämässä oleman. Kyllähän se oli hyvin julmasti tehty, sillä olihan Anni sentään hänen oma lapsensa. Mutta Paltamo on sitä yksipäistä ja itsepintaista sukujuurta, joka on vallan hullu ylpeydestä. Tehtiin sitte testamentti Olkkolaiselle — ja niin Anni raukka ei saanut perinnöksi muuta kuin ne vaatteet, jotka hänen yllänsä olivat. Nyt ei Annia muu auttanut, vaan piti ruveta piiaksi. Hän tuli tänne meidän pitäjääsen ja rupesi palvelukseen erääsen taloon tuolla kirkonkylässä. Heikki oli ruvennut, sitte heti sen jälkeen kuin hän Paltamosta pois joutui, torppariksi tänne Mahla-ojaan. Hän osti säästämillään rahoilla vanhan tuvan ja teki siitä kaksi sievää kamaria ja kuokki peltotilkkuja ahoon kamariensa viereen. Muutaman kuukauden perästä viettivät he häänsä. He olivat niin onnellisia ja tulivat varsin hyvin toimeen. Anni oli tuolla matalassa majassa niin iloinen ja onnellinen kuin missä hyvään kartanossa. Ja niinhän se Anni sanoikin, ettei onni asu yksin loistavissa kodeissa, tyytyy se matalaankin majaan. Muutaman vuoden kesti tuota onnellisuutta. Silloinpa kerran tuli onnettomuus Heikille. Puu kaatui metsässä hänen päällensä ja mursi molemmat jalat ja kolme kylkiluuta poikki. Monta viikkoa makasi Heikki vuoteen omana, mutta parantui vihdoin kuitenkin. Mutta seuraavana syksynä sairastui hän uudelleen kovaan ruumiin polttoon, joka sitte talvella heitti hänet kokonaan vuoteen omaksi. Siitä asti Heikki ei ole tervettä päivää nähnyt. Väliin on pystyssä, väliin makuulla. Toisinaan särkee jäseniä, toisinaan polttaa sisuksia. Tohtorin tykönäkin on käyty monta monituista kertaa, mutta eipä ne lääkkeet ole mitään auttaneet. Heikki kituu vaan. Alkoi nyt puutteet vähitellen lähetä heidän kotiaan, kun perheen tuki hervahtui. Heillä oli silloin jo kaksi lasta, aivan piskuisia raukkoja, joten Annikaan ei juuri paljon voinut ansaita perheen pystyssä pitämiseksi. Eipä nyt muu auttanut kuin kalu toisensa perään myydä Annin ansioitten lisäksi. Tuli sitte lapsetkin paremmiksi, ja hän alkoi jo päästä työn-ansioille. Ja vanhemman lapsista korjasi nyt taivaan Isä rikkaasen kotiinsa, joten lapsista ei juuri enää ollut haittaa. Mutta kipeäksi nyt kääntyi Annikin ja sairasti pitkän ja kovan taudin. Toipui hän siitä sentään viimein, mutta hoippui kauan, ennenkuin pääsi entisiin voimiinsa. Heikki yhä sairasti, väliin vuoteen omana, väliin vähän jalkeella. Alkoi se elämä taas hiljalleen mennä. Heikkikin eräänä syksynä toipui niin paljon, että jo vähän kävi töissäkin. Mutta talven tultua hän uudelleen joutui taudin koviin kouriin, joka nyt runteli hänet kerrassaan vuoteen omaksi. Anni siis jälleen yksin jäi perheen tueksi. Seuraavana kesänä lisääntyi perhe kahdella jäsenellä: heille syntyi kaksoiset. Nyt ei Anni enää päässyt ansioille, täytyi taas myydä heidän ilmankin pienestä kalustostansa yhtä ja toista. Meni se viimein niin pitkälle, että heidän ainoa lehmänsäkin, joka suurimmaksi osaksi pitikin perhettä pystyssä, tuli myymiseen. Se oli loppu kaikelle. Kun lehmän hinta loppui, niin sitte astui puute oikein hirveässä muodossa heidän majaansa. Kaikin voimin koetti Anni pitää perheen elämää vireellä. Mutta hänkin taas kääntyi sairaaloiseksi, sillä hän oli tuossa alituisessa taistelossa menettänyt terveytensä. Pyysi nyt Anni apua sukulaisiltansa —: hänen isänsä oli jo aikoja kuollut — mutta sukulaiset käänsivät hänelle selkänsä. Monta kirjettä lähetti Anni, mutta niihin ei edes vastattu. Monta vuotta siellä jo on eletty tuommoista kituvaa elämää. Väliin sairastavat molemmat, väliin koko perhe; mutta Anni siitä aina vähän toipuu. Surkuni tulee Annia ja koko perhettä. Mutta ei Anni koskaan valita, siitä hän on ihmeellinen ihminen. Ei hän myös koskaan sano harkkaa sanaa Heikillekään. Luulisihan tuota ihmisen joskus tuskaantuvankin, vaikk'ei se siitäkään parane. Mutta niinhän se kai on, että kenelle Herra kuormaa antaa, sille Hän myös antaa kärsimystä sitä kantamaan".
Näin kertoi emäntä ja poistui sitte kyökkiin. Minä nousin ravittuna pöydästä ja istuin tuolille muurin luokse miettimään tuota kummallista historiaa. Pian emäntä palasi takaisin ja kantoi pois ruoat pöydältä ja käski minun ruveta levolle. Sitte hän poistui ja sulki väli-oven. Minä jäin yksin.
En koko iltana saanut tuota emännän kertomusta pois mielestäni. Vielä vuoteellakin se kulki kuin panoraama ajatusteni editse. Minä sammutin kynttilän ja koetin nukkua, vaan se ei tahtonut onnistua. Kuu paistoi akkunasta ihan vuoteelle. Oli niin valoisa, jotta kaikki saattoi huoneessa eroittaa. Olipa kuin olisin taas kuullut tuon vaimon surullisen ja rukoilevan äänen: "Heikki raukka! Hän kärsii niin paljon…" Ja jokaisessa hämäräisessä nurkassa näin hänen surulliset silmänsä ja ryppyiset ja kalpeat kasvonsa. Mutta matkasta kun olin väsynyt ja päivän kulkenut kylmässä tuulessa ja sitte päässyt lämpimään, läheni minua uni sentään pian. Väsymys oli kuvitustani voimakkaampi; minä nukuin pian makeasti ja näin unia Heikin ja Annin synkistä kohtaloista.