* * * * *
Kun kelmeä syys-aurinko seuraavana aamuna nosti reunaansa metsän syrjästä, jätin ystävällisen talon ja lähdin taas taipaleelle. Kylmä ja raukea oli syyspäivä. Tuuli oli levolla, paksu sumu peitti maata ja aurinko vaan hiukan sen lävitse pilkisteli. Maa oli jäässä, sillä yöllä oli ollut pakkanen. Paksu härmä kimalteli kellastuneella ruoholla.
Hiljalleen sitä ajaa könöttelin ihan paljasta kävelyä; Minä painuin aatteisin, ohjat saivat noin ikään levätä kärryjen särmillä. Näytti kuin jos hevonenkin olisi vaipunut aatteisin; se asteli verkkaiseen tahtiin, jota kärryjen ratina täydensi ykstoikkoiseksi jonotukseksi.
Äkkiä havahduin ja katsoin edelleni tietä pitkin. Siellähän mennä vippasi nainen… Pitkä solakka vartalo, harmaa palttoo yllä, valkoisen ja sinisen ristirantuinen liina päässä… Rivakasti ja reippaasti hän asteli. Vasemmassa kädessä oli valkoinen nyytti, oikea heilui notkeasti sivulla… Tuossahan hän nyt on sama nainen… Minä nykäisin hevosta ohjaksista, joka pyrähti juoksuun, ja olin pian vaimon kohdalla.
"Hyvää huomenta!" minä huusin ja pidätin hevosen kävelyyn.
"Jumal' antakoon!" vastasi vaimo, kääntäen päätänsä ja katsahtaen minuun.
"No minnekäs nyt matka pitää?"
"Tuonnehan minä olen menossa Ristilän kylään".
"Vai niin. Onkos tästä sinne pitkäkin?"
"Ruotsin virsta, ei enempää".