Vaimo raukka! ajattelin minä. Melkeinpä kadehdin sinun tyytyväisyyttäsi. Mistäpä on sinulla tuo suuri voimien paljous, jolla kaiken kuormasi kannat? Mistäpä on sinulla rakkautta tuo kuihtumaton lähde, joka vaan yhtä kirkkaasti pulppuaa kärsimysten ja koetusten syksyssä, kuin onnesi kirkkaassa keväässäkin? Paljonhan olet saanut uhrata ja kärsiä sen tähden, että olet kerran rakastanut!
Puhuttiin siinä sitte yhtä ja toista muuta hevosen hiljalleen juostessa.
"Tuossa on nyt Ristilän tienhaara. Kiitoksia paljon, vieras hyvä, kyydistä!"
Näin sanoen otti hän nyyttinsä ja hyppäsi alas rattailta ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. Minä otin esille rahakukkaroni ja pistin hänen käteensä markan.
"Jumala teitä siunatkoon, vieras kulta!" sanoi hän vesissä silmin.
Lausui sitte jäähyväiset ja katosi pian synkän männistön helmoihin.
Mutta minä katselin vielä muutaman minuutin hänen jälkeensä, ravistin
sitte ohjaksista ja jatkoin matkaani.
* * * * *
Vuotta jälkeenpäin satuin matkustamaan samaa tietä. En malttanut olla poikkeamatta vanhaan yöpaikkaani, jossa minut vanhana tuttavana otettiin sangen ystävällisesti vastaan.
"No kuinkas nyt on Annin ja Heikin laita?" kysyin minä yhtä ja toista puheltuamme.
"Heikin — niin Rauniston Heikin ja Annin", vastasi emäntä. "Herrajes!
Ettekö siitä vielä tiedä? Maan povessa jo makaavat kumpanenkin!"
"Kuolleet siis molemmat?"