Ympäristöillä ovat harakat nauraneet enemmän kuin tavallisesti ja nauraneet ilosta ja sitten on niille tullut kiire rakentamaan suuria pyöreitä risupesiään jonnekin tiheään nuoreen mäntymetsään. Teerensoitin kuuluu — mistä, sitä ei oikein tiedä — se voi olla lähellä, mutta yhtä hyvin voi se olla kaukanakin.
Lehmät ja lampaat lasketaan pihamaalle auringonpaisteeseen ja ovat niin tottumattomia voimakkaaseen valoon, etteivät oikein tiedä mihin ryhtyisivät. Vihdoin lähtevät ne nelistämään ympäri pihaa ja peljättävät kanat, jotka kaakottaen pakenevat joka suunnalle, samalla kun lapset, jotka seisovat portin sisäpuolella ja katselevat näytelmää säkenöivin silmin, nauravat sydämen pohjasta vasikkain keikahduksille.
Kun luotsiukko aamulla menee ulos hakkaamaan puita, on hän kuulevinaan tuttuja ääniä ilmasta — ehkä etäällä olevien kurkien parkunaa, taikka kenties allien, jotka hakevat aukeaa paikkaa, tai kalalokkien kirkunaa.
Luotsiukko noutaa tähystimen, menee ylös odotusvuorelle ja katselee ympärilleen. Ei, ei näy sinistä juovaa, eikä railoa jäässä, hän oli varmaan kuullut väärin — hän luuli ehkä vaan, että hänen olisi pitänyt kuulla jotakin. Mutta kaikessa tapauksessa saattaa olla varminta, että vähitellen ryhtyy asettamaan kuntoon ampumavehkeitään. — Sen saavat pojat iltatyökseen tehdä.
Jos kävelee pitkin polkuja metsässä, pysähtyy ja kuuntelee, niin ei alussa kuule mitään. Mutta maltappas — siellä sorisee, porisee ja huokaa — ne ovat puroja, jotka kaivautuvat eteenpäin lumipeitteen alla, siellä hengittää, huokuu ja kuiskii itse lumessakin, sen hitaasti painuessa kokoon, kuusien latvoista tippuu kirkkaita pisaroita ja puolukanvarret karisevat noustessaan esiin honganrunkojen ympärillä sitä mukaa kuin lumi sulaa. Pikkulinnut eivät ole vielä uskaltaneet mennä metsään — niiden täytyy pysytellä teillä, ladoissa ja pihoilla löytääkseen ravintoaan.
Keväthuvilat ovat hiljaa ja uneksivat viimevuotisista kesämuistoistaan, ehkäpä tulevista tapahtumistakin, mutta he tuntevat jo, että ovat ihmisten ajatuksien esineinä.
Ensimmäinen kevättunnelma väräjää luonnossa ja väräjää ihmisten sydämissä. Maa valmistautuu lumen alla tulemaan jälleen nuorekkaaksi, nuoret tunteet itävät ja iloitsevat ja kaihoavat kaikkien rinnoissa, ihmiset puristavat toistensa käsiä lämpimämmin kuin ennen — kaikki tuon siunatun kevään tähden!
2.
Kielessämme löytyy tuskin sanaa, joka voi loihtia esiin niin vakaavaa nuoruuden, valon ja kevään tunnelmaa, kuin sana Toukokuu. Kun kuulee sen sanan, tai lukee siitä, alkavat tunteemme värähdellä, keväiset ajatukset heräävät ja eteemme nousee näkyjä nuoruutemme päiviltä. Kuulemme säveliä avaruudesta, "Tulles kaunis Toukokuu," jota lapsena lauloimme jollakin vihreällä niityllä, taikka "Touon aika lähenee," joka kaikui riemuiten, samalla kun ympärillä näkyi valkolakkeja, pieniä kukkakimppuja ja iloisia kasvoja. Tämän kevät-tunnelman herättää sana Toukokuu, satakoonpa sitten ulkona, tai pyryttäköön, tai olkoon lämmintä ja vihreäistä. Kunhan vaan on Toukokuu!
Itse asiassa on Toukokuussa jotain erinomaisen runollista. Toukokuu on kevään ilo ja kevään surumielisyys, kevään onni ja kevään lempeä, hento suru, pitkän hämärän ja puolivaloisan yön kuukausi, päivät uhkuen heräävää elämänhalua ja yöt kaihoavaa salaperäisyyttä. Toukokuu on se kuukausi, jolloin laulu kaikuu toivehikkaampana, jolloin ihmiset tekevät työtä ja laulavat, jolloin linnut laulavat ja rakentavat pesiään, jolloin kaikki näyttää heräävän toimeliaisuuteen, riemuun ja onnenunelmiin, jolloin umput puhkeavat ja versovat kaikkialla.