Mutta kerro minulle enemmän alpeille nousuistasi, enemmän niistä jyrkistä huipuista, jotka ikuisen lumen peittäminä, kylpien auringonvalossa, kuten rohkeat aatteet ja ajatukset kokoutuvat ylös avaruuteen. Se ei väsytä minua ja minä kuuntelen niin mielelläni. Tiedätkö, minä tunnen itseni niin ihmeelliseksi, ei tunnu ollenkaan siltä, kuin olisin lähellä pimeää hautaa, missä maallinen majani muuttuu jälleen maaksi, vaan minä tunnen päinvastoin täydellistä sopusointua, tunnen itseni terveeksi sairaudessanikin.
* * * * *
Sinä kysyt minulta katseellasi — et tahdo tehdä sitä suullisesti — pelkäät, että puhun itseni väsyksiin. Minä vastaan sinulle, poikani, minä ymmärrän sanattomat kysymyksesi. Isä ei koskaan osaa selittää sinulle sitä — sinä olet liian vaitelias isä, sinä — —
Niin, katsos, minä kasvoin kaukana maalla, kodissa, jota suuri puisto ympäröi, jossa kävelin ympäri haaveillen nuoruuden unelmia. Lukemiseni, jonka vanha isäni minulle valitsi, johti unelmieni tiet turhamaisuuden kujilta suurten vainajien seuraan, henkieni, jotka olivat olleet ihmiskunnan hyväntekijöitä ja luonnonkuvaukset herättivät mielikuvitukseni rikkaaseen elämään. Ajattelepas, minä, lapsi, minä istuin puutarhassa ja luin ja minä näin ihania maisemia avautuvan eteeni, kukkivat omenapuut veivät minut seutuihin, jotka keväisin ovat kukkien lumesta valkeita, suuret puut muuttuivat mahtaviksi seeteripuiksi, ja iltasin menin minä usein näköalavuorelle, nähdäkseni yhä laajemmalle. Silloin muodostui kaikki mitä näin, sisäisten toivomusteni mukaan. Näin välkkyviä meriä, joilla suuret höyrylaivat liikkuivat, tehden kultaisia vakoja, kylät tulivat suuriksi kaupungeiksi loistavan valkoisine rakennuksineen, ja pilvijoukkiot jotka ukkosilmoilla kokoutuivat yhteen, olivat alppia, joiden huiput kimaltelivat punaisina ilta-auringon valossa.
Katsokaas, vanha äiti on vielä hieman runollinen. Nyt lepään hetkisen.
* * * * *
Niin, ja sitten kasvoi minussa vähitellen suuri halu nähdä kaiken tämän todellisuudessa, mitä olin haaveillut, saada ottaa tehokasta osaa vilkkaaseen elämään, nähdä meriä ja avaruuksia, ja mahtavia alppia — päästä pois tasaiselta maalta, niin, minun mielestäni rupesi melkein elämä kotona tuntumaan yksitoikkoiselta ja jokapäiväiseltä ja että kaunis puutarha oli huonosti hoidettu ja ruma.
Sitten tuli kevät, maa rupesi viheriöitsemään ja koivujen ja haapojen latvat saivat pitkiä ripsuja, jotka loistivat, kuin pronssi. Vuokot puhkesivat, muuttolinnut palasivat ja illat tulivat lämpöisiksi. Silloin tuli isä — niin, hän oli nuori ja keikarimainen silloin — ja sitten rupesi hän katselemaan minua ja minä häntä, vaikka en tahtonutkaan. Ei, minä en tahtonut, usein istuin minä ylhäällä näköalavuorella vain herättääkseni eloon vanhoja unelmia alpeista ja avaruuksista ja niiden avulla syrjäyttääkseni kaiken uuden. Mutta se ei auttanut. Tuo uusi tunkeutui ylitseni vastustamattomalla hurmauksella, samalla kun surukseni näin vanhan, vanhat tunteeni — ei kuolevan — vaan syrjäytyvän. Ja niin laskin minä käteni isän käteen eräänä iltana kukkivan tuomen alla. Missä on kätesi nyt isä, ojenna se minulle taas — näin.
* * * * *
Nyt loppuivat pian unelmat korkeuksista ja avaruuksista — ne muodostuivat toisenlaisiksi nyt. Laaksoon jäisin minä ja asuisin siellä, ja sinne minä jäin ja siellä asuin — mutta se oli kukoistava ja tuoksuava laakso, siellä kasvoi ruusuja ja kieloja ja linneat puhkesivat metsän hämäryydessä. Punaposkinen pienokainen kasvoi vieressämme laaksossa, samalla kun isä ja äiti näkivät vuosien hiljaa vierivän yksitellen, ja riemuiten huomasivat tunteitten ja ajatuksien heräävän pienokaisessa ja kuinka ne yhä enemmän ja enemmän kehittyivät. Pienokainen olit sinä, rakas poikani. Niin, laaksossa asui ihmeellinen onni kukkien joukossa, onni, jota ei nuori tyttö milloinkaan täydellisesti voinut aavistaa maatessaan vanhan kotinsa puutarhasohvalla ja katsellessaan pilvenhuippujen loistoa. Niin, kiitos isä, että veit haaveilevan tytön elämän elävään todellisuuteen — kiitos!