* * * * *
Ei, antakaa minun vaan puhua nyt, kun kerran olen alkanut. Niin, minä kiitän molempia sydämellisesti kaikesta siitä onnesta, mikä on tullut osakseni, kaikesta mitä olette antaneet minulle. Olen tyytyväinen ja onnellinen vielä kuollessanikin — joka ei ollenkaan tunnu minusta vaikealta. Kuoleman kauhun asemasta, josta olen lukenut ja kuullut puhuttavan, on, kuten jo sanoin ihmeellinen sopusointu sydämessäni — ei mitään tuskia enää, ainoastaan väsymystä — ja sitten nuo ihmeen ihanat soinnut — joiden syytä ja alkua en täydellisesti voi selvittää. — Mutta ehkä sentään voinkin — se johtui juuri mieleeni, kun kohtasin katseesi, rakas poikani. Mutta minä kokoan vähän voimia.
* * * * *
Niin, se oli sinun kotiintulosi, joka saatti sopusointuisuuden sydämessäni ylimmilleen — se herätti täyteläisempään eloon tunteen, joka aikaisemmin piili siellä pohjalla — nyt on se paisunut ilahuttamaan viimeisiä hetkiäni. Se on päässyt valtaan aina, kun olen lukenut rakkaita kirjeitäsi, poikani katsos, se on nuoruuden runous, joka on herännyt täyteen kukoistukseen, se on kaikkein näköalavuorella haaveilemieni unelmain täyttymys, joka vaikuttaa tämän onnellisen tunteen kuoleman läheisyydessä. Katsos, lapseni, — niin, sinähän olet kaikessa tapauksessa minun lapseni, niin vanha kuin oletkin — katsos, sinä olet saavuttanut sen, josta minä haaveilin, sinä olet nähnyt välkkyvät meret, suuret kaupungit ja pulppuavan elämän, sinä olet tutkinut tieteitten pesäpaikoissa, sinä olet katsellut äärettömiä avaruuksia ja kiivennyt korkeille alpeille, jotka lumikoristuksessaan loistavat punaisina ilta-auringossa ja ikäänkuin mahtavat aatteet ja ajatukset pyrkivät avaruutta kohti — sinä olet nähnyt kaiken tämän ja saavuttanut. Ja sittenhän on, kuin jos minä itse olisin tehnyt sen — nähkääs, tämä mahtoi sentään olla kaikkein nuoruuden unelmaini sisältö. — Niin poikani, vanha äitisi on elänyt useamman elämän, isän ja sinun ja hän on ollut onnellinen teidän menestyksistänne, hänellä on mielestään ollut osansa kaikesta, mitä te olette toimittaneet — ja tämä tietoisuus, joka nyt on selvinnyt varmuudeksi, mahtaa olla se, joka hymnin lailla kaikuu minulle ja täyttää sydämeni elämän täyteläisyydellä ja taittaa kuolemalta kärjen.
* * * * *
Päiväkirjasta.
Toukokuun 3 päivä.
Siitä on kulunut vuosi, ei kauvempaa. Kuinka tämä vuosi on tuntunut pitkältä, ja kuinka paljon se on opettanut minulle!
Kuinka vanha hän nyt olisikaan? kun lasken. Niin, hän olisi nyt kolmenkymmenen vuotias, koska Signe on kuuden.
Me olemme olleet tänään haudalla, Signe ja minä ja koristaneet sen kukilla. Kuinka onnellista, että lapsen suru sentään niin helposti haihtuu! Signen mielestä ei elämä enää ole niin surullista ja erinomaista senvuoksi että hänen äitinsä on kuollut. Onnellinen ikä!