Joskus vaan enää tapahtuu, että äidin muisto jälleen herää, ja silloin voi Signen pienessä sydämessä syttyä kiihkeä kaiho sen perään, joka oli hänen paras apunsa ja hellä ystävänsä.
Kuluneena vuotena olen minä koettanut johonkin määrin korvata vainajaa. Kuinka naurettavasti ja tuhmasti käyttäydyinkään ensi alussa! Oli tuhansia asioita, joita en osannut, joita minun täytyi vähitellen oppia ja joita Signen täytyi minulle opettaa. Minä tunsin itseni ensin melkein yhtä avuttomaksi, kun Robinson saarellaan, kaikkien noiden pienien vaatteiden, kaikkien noiden ajatusten ja kaikkien lapsellisien kysymysten kanssa, joihin on niin vaikea vastata.
Minä muistan esim. vielä aivan hyvin, kuinka minä muutama päivä jälkeen kuolemantapauksen osottauduin taitamattomaksi ja tuhmaksi. Minun oli onnistunut pukea Signen päälle noin jotensakin ilman muistutuksia hänen puoleltaan, ja kun hän oli valmis, oli hän mielestäni erinomaisen hyvin puettu. Sitten menimme me kahvipöytään.
"Saanko kaataa kahvin, isä, kyllä minä osaan?"
Toden totta ei minulla ollut sydäntä kieltää, pidin kuitenkin käteni läheisyydessä sillä varalta, että apua olisi tarvittu. Pienet sormet tarttuivat toimekkaasti kahvikannun kädensijaan ja kuppi täyttyi vähitellen. Lopuksi rupesi pikku käsi vapisemaan ja kannu asetettiin alas pienellä läjähdyksellä.
"Se painoi, mutta kuppi täyttyi kuitenkin," sanoi Signe, kasvot punaisina ja riemuiten.
"Nyt kaadan minä sen sijaan sinulle."
"Mutta eihän Signellä ole tapana saada kahvia!"
Salatakseni nolouttani sanoin minä silloin, että hän sentään tänään saisi puoli kuppia.
"Senkö vuoksi, että äiti on kuollut?"