Minä menen Signen huoneeseen ja vedän uutimet syrjään ja annan auringon paistaa sisään ja istun hänen vuoteensa viereen.
Kuinka lämpimänä ja pehmeänä hän lepää pikku vuoteessaan valkoisena ja hienona kuin joutsenenuntuvat! Kuinka kauniina ruusuinen pää lepää tyynyllä, keltaisten hiusten ympäröimänä. En tiedä, tekeekö sen kevät, taikka mistä se tulee, mutta minä tunnen itseni melkein onnelliseksi, istuissani tuon makaavan pienokaisen käsi omassani, onnelliseksi, muistojen kaihon sekaantuessa onneeni.
Signe ei herää enkä minä herätä häntä. Minä nautin istuissani täten hänen vuoteensa vieressä, vasta heräävä kevät ulkopuolella, linnunlauluineen, joka kaikuu sisään ikkunasta ja loistavine auringonpaisteineen yli maailman.
Enhän koskaan ole ollut runoilija, mutta minun mielestäni pitäisi sitä, mitä tunnen, voida pukea runomuotoon. Jos voisin runoilla, kirjoittaisin nyt runon, joka sisältäisi melkein seuraavaa:
"Herää pienokaiseni, herää, nouse vuoteen pehmeästä suojasta, lämpöisenä kuin linnunpoika ja valkoisena ja hienona kuin joutsenen untuva."
"Herää pienokaiseni, herää, huuhtele valkeaa ruumistasi ja punaista poskeasi lähteen kirkkaalla vedellä."
"Pue itsesi valkeihin vaatteihin, niin kävelemme pitkin auringonpaisteista polkua tuoksuavan tuomen ja koivun alla, leivosten liverrellessä."
"Tahdon viedä sinut viheriälle niitylle, missä kielot kukkivat."
"Herää pienokaiseni, herää, sano hyvää huomenta visertelevän iloisesti, niin iloisesti, kuin hamppuvarpunen laulaa ikkunan ulkopuolella."
"Herää pienokaiseni, lämpöisenä ja hienona, niin menemme ulos kielojen keskelle!"