Ja sitten herää Signe, aukaisee silmänsä ja luo silmäripsiensä välistä minuun loistavan katseen.
Toukokuun 15 päivä.
Vuosi sitten luulin minä, että olisi aivan mahdotonta meille kahdelle, Signelle ja minulle, päästä läpi elämän yhdessä. Näytti, kuin olisi päälleni sälytetty vastuunalaisuus, jota en koskaan voisi täyttää.
Nyt se on joka tapauksessa muodostunut toisellaiseksi, ei siten, kuin olisi vastuunalaisuudentunne heikontunut, ei, päinvastoin, mutta minä olen rohkaissut luontoni ja uskon itse, että se onnistuu meille. Asia on vaan se, että minä ennen ajattelin aivan liian paljon päiväkirjojani ja liian vähän sitä, että elämä itse asiassa vaatii muutakin minulta. Ennen olivat nuo kirjoituspuuhat mielestäni elämäni varsinaisena tarkoituksena, s.o. tuo tunne oli juurtunut minuun, vaikka en tietänyt siitä, minä en ollut koskaan ajatellutkaan asiaa. Signe on opettanut minulle toista, Signe on opettanut minulle, että pöytäkirjat ovat vaan elämisen välikappaleita, sivuasioita, jota vastoin elämä itse, eläminen, on pääasia.
Kun olen nyt tullut huomaamaan tämän ja ajattelen, minkälainen minä ennen olen ollut, huomaan minä, että useat elinvuosistani ovat hutiloimalla kuluneet. Täällä olen minä istunut ja lukenut paperikimppuja ja kirjoittanut paperikimppuja ja koonnut rahoja, viettääkseni komeaa elämää, voidakseni elää mukana, kuten sanotaan, vaikkei vaimovainajani ollenkaan pitänyt sellaisesta suuresta seuraelämästä, eikä ottanut mielellään siihen osaa.
Pyörre oli tarttunut minuun ja minä olin alkanut pyöriä sen mukaan.
Nyt näen minä selvään kuinka vähän todellista riemua sellainen elämä sisältää, kuinka tyhjää tämä kaupungin remuava ilo on. Kaiken täytyy tulla sisältäpäin, onnen, ilon, elämisen taidon.
Sen olet sinä opettanut minulle, Signe! Kuinka iloinen olenkaan, siitä surusta huolimatta, joka ei koskaan haihdu, kuinka onnellisia olemmekaan toistemme kanssa, ja kuinka vähän me todellisuudessa tarvitsemme tämän maailman hyvyydestä! Me iloitsemme voikukkasista tien vieressä, tuomenkukkien tuoksusta, lintujen laulusta ja auringon loisteesta järvellä, me iloitsemme ystävällisten ihmisten katseista ja naurusta ja pienistä lavertelevista lapsista, joita tapaamme kävelyillämme puistoissa.
Niin vähästä olemme me onnellisia, Signe sen vuoksi, että se kuuluu hänen ikäänsä ja minä sen vuoksi, että olen oppinut, kuinka paljo tässä vähässä on.
Minä olen onnellinen ja iloinen Signen itsensä tähden. Kuinka paljon hän minulle onkaan, lapsellisuudessaan ja pienuudessaan. Mitä kaikkea onkaan hänessä ja mitä voi tulla tuosta pienestä siemenestä, kunhan se saa kehittyä oikein sinisen taivaan ja auringon alla.