"Siitä mahtaa tulla ihmeellinen koulu."
"Niin, ainakin huvittava. On aika kaivaa esiin unohtuneet tietoni, opiskella ja istuttaa Signeen rakkautta luontoon, vielä hänen ollessaan pieni. Sitten kun aika tulee, annan minä jonkun teistä opettaa hänet lukemaan."
"Sinä näyt aikovan kasvattaa häntä jonkinlaiseksi ihmeeksi!"
"Minä tahdon vaan välttää tavallisen koulun tasoittavaista vaikutusta, tahdon välttää sen kasvatusta."
"Sinä näyt olevan kehittymäisilläsi runoilijaksi."
"Ehkä."
Itse asiassa olen minä kyllä paljonkin ajatellut tuota kouluasiaa, ja päättänyt tehdä niinkuin ylläoleva keskustelu osoittaa. Minkätähden en tekisi niin? Voin niin hyvin ajatella, että lapsiin voi istuttaa — ei, se ei ole oikea sana — että lapsissa voi herättää rakkauden luontoon ja elämään antamalla heidän vähitellen nähdä yhtä toisen perään, puhua siitä, mitä on nähty, esittää erilaisia ominaisuuksia, puhutella maalaisia heidän töissään, katsella kyntämistä, kylvämistä ja elonkorjuuta, työkaluja ja kotiteollisuutta, kalastusta y.m. Täytyyhän täten yksinkertaisesti ja helposti voida opettaa lapsille kasvioppia, eläintiedettä, uskontoa, matematiikkaa, vieläpä kieliäkin — edellyttäen, että itse osataan kaikkia noita aineita ja omataan opettamiskyky ja kyky johtaa keskustelua siten, että lapsen aivot sen käsittävät ja valita oikea ikä yhdelle niinkuin toisellekin.
Kuusi, seitsemän vuotta! Siinä ijässähän se yleensä on liian varhaista. Enkä minäkään ehkä olisi puhunut aikomuksistani, elleivät tädit olisi kiusanneet minua.
Kuuden seitsemän vuoden ijässä voi sentään joka tapauksessa sirottaa ruokaa pikkulinnuille, katsella kuinka kukat kehittyvät ja opetella katselemaan, kuinka kaunista luonto on.
Mutta mitä hyödyttää puhua koulusta. Opetushan seuraa kaikkea muuta, sehän on vaan osa kasvatuksesta, eikä se riipu niin paljon siitä, tiedämmekö sen tai sen, pääasia on saada tunne kehittymään ja sydän lämpenemään.