Joka päivä tulee hän yhä kalpeammaksi, hienot jäsenet käyvät laihoiksi ja läpikuultaviksi, ja kuume ja vilunväreet puistuttavat tuota hentoa ruumisraukkaa. Kuulen toisinaan, kuinka hän jonkinlaisessa huumauksessa puhuu äidistään ja minä tulen tuskalliseksi kuullessani sitä, kun talossa vallitsee hiljaisuus yön aikana ja ikkunapuitteiden varjo lankeaa lattialle mustana ristinä. Mitä varten te olette, te lääkärit, jos ette te voi ajaa tautia lasten ruumiista, mitä voitte te tehdä, jos ette voi pitää lapsia ja nuoria ihmisiä elossa — sen verran täytyy voida vaatia — vanhat kuolkoot, niiden täytyy kuolla luonnon järjestyksen mukaan, mutta nuorten tulee elää. Tehkää velvollisuutenne, pelastakaa lapseni, taikka muuten kutsun minä teitä puoskaroitsijoiksi!
Lääkäri vaatii, että minun täytyy maata, että minä olen valvonut neljä päivää ja yötä yhtä mittaa, ja etten minä voi kestää kauvempaa. Minäkö en voisi kestää! Minä uhmailen sekä lääkäriä että kuolemaa, minä tiedän, että minä kestän ja että minä elän niin kauvan kuin lapsenikin elää. Jos Signe kuolee, silloin saatan minäkin kuolla.
Toukokuun 31 päivä.
Se mistä nyt kirjoitan, tapahtui ylempänä mainittuna päivänä, vaikka minä vasta myöhemmin kirjoitin sen muistoon.
Lääkäri on mennyt ja on taas yö. Hän ei voinut tehdä mitään, huojentaakseen pienokaisen tuskia, minä olen hermostunut ja melkein riitelin hänen kanssaan.
Istun nojatuolissa Signen käsi omassani. Kuu kulkee hiljaa taivaan yli ja ikkunapeitteitten ristin varjo lankee taas lattialle vuoteen päädyn luo. Se on kuoleman merkki, voi, voi, voi!
Signe, rakastettuni, elä ole niin tuskissasi, minä olen tässä vieressäsi ja karkoitan kaiken pahan vuoteesi luota, kuolema ei saa vierailla kodissamme. Tule terveeksi pienokaiseni, se on isäsi, joka puhuu kanssasi, etkö tunne ääntäni, se olen minä, joka olen pukenut sinut, leikkinyt kanssasi, kietonut peitteen ympärillesi, ja joka en voi elää ilman sinua; tule terveeksi, rakkaani, nouse ylös, nouse ylös, niin menemme me niitylle kielojen keskelle…
Silloin näen minä etehisen oven äänettömästi aukenevan ja viikatemiehen astuvan sisään ja luurangon kylkiluitten kuvastuvan seinäpapereita vasten.
"Armahda!"
Mutta ei, viikatemies ei vastaa, kulkee vaan hitaasti eteenpäin minua kohti.