"Katso toki, luurankomies, kuinka kaunis hän on, minkätähden hän ei saa elää? Anna hänen elää ja minun kuolla!"
Mutta ei, viikatemiehellä ei ole tunteita, ei armahtavaisuutta — siis ei ole minullakaan mitään armahtavaisuutta häntä kohtaan.
Veri nousee minun päähäni, minä raivostun, juoksen ylös, syöksyn ottamaan hyvän voimistelusauvani ja asetun uhkaavasti kuoleman tielle, seuraavana hetkenä isken minä ja kuulen viikatteen terän helähtäen putoavan lattialle pieniksi palasiksi; minä lyön vielä kerran ja luuranko horjuu, vielä isku ja toinenkin, tyhjä pääkallo musertuu, ja luurangon nikamat raukeevat ratisten yhteen läjään lattialle.
Mutta seuraavassa hetkessä ovat nikamat ja luut taas yhtyneet, viikate välkkyy kokonaisena ja terävänä kuuvalossa, minä nostan, kooten kaikki voimani, jälleen sauvani, mutta olen seuraavassa hetkessä voitettu ja makaan alas painettuna sohvalla. Minä tunnen, kuinka sydämeni sykkii, minä tiedän, että silmäni tuijottavat, minä näen kalpeita kasvoja ympärilläni, minä tunnen, että kuolema on muuttanut mielensä, se ottaa minun ja antaa Signen elää. Minä tunnen sanomatonta iloa saadessani kuolla Signen sijasta, hän saa elää, elää, kulkea eteenpäin tietänsä lemuavien koivujen alla niityllä…
Ja aivan kuin juopuneena räjähdin minä kaikuvaan nauruun, kunnes vihdoin näen kaiken katoavan silmistäni ja tunnen vaipuvani suureen pimeyteen.
Kesäkuun 2 päivänä.
Koko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen kaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.
Sinä olit niin hyvä, sinä pienokainen, lapsenviattomuudessasi ja sinä olit niin puhdas ja kirkas kuin aamukasteen kimalteleva kristalli.
Sinä olit niin suloinen, kuin kielojen katoava tuoksu ja valkoisen ruusun lemu keväällä.
Kuin heleimmän viulun äänet, hieno ja hento, liian hieno ja hento viipyäksesi maailman tomussa.