Jos astui osteriaan puolenpäivän seuduissa, täytti sen kirjava seura. Pyylevällä papilla, suurine kauluksineen ja paljaine, pyöreine, päälakineen, oli määrätty paikkansa erään aliupseerin vieressä. He olivat paikan ylhäisöä, kannattivat sen mainetta ja sen vuoksi suosikin Vittorio heitä silminnähtävästi ja oli opettanut viinurinsa Otellonkin osoittamaan suurinta kohteliaisuutta ja säntillisyyttä heitä kohtaan. Alhaalla oven luona istui joukko italialaisia taiteilijoita — epävarmaa väkeä, joilla ei kaikin ajoin ollut penniäkään taskussaan — ylempänä, tarjoilupöydän läheisyydessä oli ylioppilailla pöytänsä ja jälelle jääneet paikat täyttivät lystikkäät vuokra-ajurit silinterihattuineen, jotka joskus olivat olleet mustat ja sileät, he olivat lyhyitä, punakoita miehiä, joiden pyöreitä vatsoja ympäröi lujat vaalearuutuiset liivit, ja työkansaa monen moista. Eräässä nurkassa oli joukolla pohjoismaisia taiteilijoita, tanskalaisilla, norjalaisilla, ruotsalaisilla ja suomalaisilla, oma vakinainen pöytänsä — nekin hyvin suosittuja, sillä toisinaan tapahtui, että joku heistä oli saanut taulun myydyksi kotimaassaan, ja silloin pantiin mahdollisesti toimeen pienet kekkerit, yksinkertaiset tosin, mutta jotka tässä paikassa näyttivät koko suurenmoisilta — ajatelkaas, kaksi ruokalajia, jälkiruokaa, hyvää viiniä, kahvia ja certosalikööriä à 30 sentissimoa lasi! Olihan se ainakin toista, kuin nuo ijankaikkiset makaroonit.
Vittorio ja Otello kävivät toisen vieraan luota toisen luo, lukien huimaavalla nopeudella ruokalistan, jota käytännöllisistä syistä ei koskaan kirjoitettu. Ensi mainittu ei ollut kirjoitusmies ja toisella oli muuta tekemistä. Mutta tultuaan skandinaavialaisten luo, saivat he hillitä kieltänsä. Sen tuli käydä hitaasti — muutenhan ei siitä ymmärtänyt mitään — varsinkin kun ylioppilaat keskustelivat vilkkaasti pöytänsä luona ja ajurit nauroivat niin että hiki juoksi. Sen täytyi käydä hitaasti, että sitä voi seurata.
Mutta nyt tuli Otellon erityinen vieras. Se oli nuori, pitkäkasvuinen solakka norjatar, jolla oli suuret, yhtaikaa haaveilevat ja iloiset silmät, ja kiharat, vaaleat hiukset, jotka pörröisinä ympäröivät hänen päätään ja loistivat auringonpaisteessa kuin sädekehä. Kun hän astui sisään, kääntyivät ylioppilaiden päät, ja italialaiset maalarit mutisivat jotakin Botticellin Prima verasta — hän saikin sitten kantaa sitä nimeä, eikä suinkaan hän siitä pahastunut, sillä Botticellin tyypit ovat kehuttuja kauneudestaan ja suloudestaan. Voidakseen nopeasti ja hyvin tarjoilla tuolle vaaleaveriselle norjalaisnaiselle, unohti Otello usein sekä papin että alaupseerin, ja jos hän sai hetkisen joutoaikaa, lepäsivät hänen katseensa syvällä ihastuksella Prima verassa — hän oli nähtävästi hänen mielestään jokin korkeampi olento, istuissaan toisten joukossa, keskustellen museoissakäynneistä, kotimaan oloista ja opinnoista. Mutta joka kerta kun Otello kuuli mainittavan Titzianon, Michel-Angelon, Donatellon, taikka jonkun muun italialaisen mestarin nimeä loisti vilahdus hänen ruskeissa silmissään. Hän oli ylpeä suurista, manalle menneistä maamiehistään — viinuri Otello — ylpeä, kuuluessaan kansaan, joka sentään on mahtanut olla enemmän, kuin useimmat muut, koska tänne on tultu maista ja valtakunnista, katselemaan niitä taideteoksia, joilla nämä ovat koristaneet ihanan maansa. Norjalaisnaisen ja tuon näppärän viinurin välillä oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus, jonkinlainen rakastelu, hän viihtyi parhaiten tässä ravintolassa, söi kaikki ateriansa siellä, opetteli leikkiä laskien ja nauraen vähän italiankieltä, näytteli usein lapsellisella iloisuudella viinurille ostoksiaan ja sai palkinnoksi monta hyvää ohjausta paikallisista asioista, puodeista, messuista ja sellaisista, jotka ulkomaalaiselle ovat arvaamattoman tärkeitä tietää — ja Otello, olihan tuo nimikin oikein romantillinen!
Nyt alkoi yleinen liike skandinaavialaisten pöydässä. Matkalleko? — lähtisikö hän matkalle — Prima vera, joka jo oli ollut useita kuukausia Firenzessä — hän, jota jo oli opittu pitämään pysyväisen siirtolan jäsenenä — matkalleko? Sepä vasta oli päähän pisto: lähteä pois Italian keväästä! Niin, mutta kyllä hänen sentään joka tapauksessa täytyi, hän oli saanut kirjeen — ei saaneet houkuttelut häntä muuttamaan mieltänsä, ei kuvailut kukkivista mantelipuista ja akasioista ja lämpimistä tuoksuavista kuutamoöistä lauluineen ja satakielineen. Hän pysyi lujana päätöksessään ja se pantaisiin täytäntöön ehkä jo huomenna. "Oi, signorina, signorina," sanoi Otello ja pudisti päätään, saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, eikä juuri mitään muuta — "signorina, signorina!"
Illalla panisi siirtola joka tapauksessa toimeen jäähyväisjuhlan Prima veralle, ja siitä on tuleva juhla, jossa tulee olemaan kukkia ja väkevää viiniä. Otello oli väsymätön puuhatessaan ja valmistaessaan. Hän oli ollut oikeissa juhlissa ennen muinoin, harjoittaissaan soitantoa, hän oli käynyt konservatorioissa, mutta häntä oli kehoitettu jättämään kesken. Hän tiesi, kuinka piti olla, jotta olisi hienoa — taitetut servietit, kukkavihko jokaisen katteen kohdalla, kapea kukkakiehkura pitkin pöytää, ja pari vanhanaikaisia haarukkakynttiläjalkoja, jotka Vittorio oli perinyt isältään, ylentämään kokonaisvaikutusta — ja syvällä Prima veran servietissä suloinen, vastapuhjennut ruusu, — vaalea ja hento, kuin hän itsekin.
Illalla esiintyivät pohjoismaalaiset täydessä juhlapuvussa s.o. he olivat panneet päälleen parasta mitä olivat voineet. Se, jolla ei ollut mitään juhlavaatteita, oli ostanut itselleen ainakin suuren valkoisen tai tulipunaisen kravatin ja kun Prima vera saapui vaalean siniharmaassa samettileninkissään, otettiin hän vastaan kukkaissateella ja kaunis ruusu, joka oli servietissä, putosi sieltä hänen syliinsä, ja sen kiinnitti hän rintaansa, antaen ihastuneelle Otellolle kiitollisen nyökkäyksen.
Se oli hauska ilta. Emäntä oli oikein toden perään pitänyt silmällä keittäjää — tarjottiin oivallista kalaa, mainioita liharuokia ja legymeriä, vino rosso vecchiota, marsalaa, kahvia ja certosaa ja ilman täytti neilikkain, ruusujen ja narsissien lemu, ja mielissä vallitsi iloinen tunnelma, että kevään aika oli tullut haaveiluineen, uhkuvine ajatuksineen tulevaisuuden urotöistä ja aavistus siitä, että salaisuus, jota kaikki odottivat, nyt julkaistaisiin loistavassa valossa — kaikkihan tahtoivat onnitella Prima veraa ja kaikki tahtoivat kantaa häntä käsillään.
Nyt laulettaisiin pohjoismaalaisia lauluja, ensimäiseksi norjalaisia. "Ja vi elskar" täytti säveleillään huoneuston ja italialaiset, jotka istuivat pitkin seinänvieriä ja katselivat tätä kevään juhlaa, ällistelivät uteliaina. Mutta silloin ei Prima vera enää voinut pidättää itseään. Hän nousi ylös, hänen hoikka ja korkea vartalonsa sinisenharmaassa samettipuvussa näytti komealta vasten keltaista kukilla koristettua seinää, silmät säkenöivät ja kiharaiset hiukset loistivat kuin sädekehä. Hän nousi ja lausui tuon ratkaisevan sanan. Niin, totta oli, että hän oli kihloissa, nyt, kun tunturit ja vuonot tulivat esiin kotimaan sävelten siivillä, ei hän enää voinut säilyttää rakkainta salaisuuttaan, hän matkustaa Norjaan, jossa hänen sydämensä ystävä on, jossa hän on rakentanut hänelle kodin vuonon rannalle, tunturin juurelle, jossa he eläisivät onnessa ja rakkaudessa, ja jonne hän veisi mukanaan kaikki muistot valoisasta Italiasta.
Skandinaavilaiset joivat riemuiten Prima veran maljan ja äänekäs eläköönhuuto kaikui huoneuston läpi. Sitten ilmoitettiin ilon aihe italialaisillekin ja valtavassa onnittelulaulussa lausuivat he hänelle kunnioituksensa, tuntemattomat ylioppilaat, maalarit ja työmiehet, lopettaen laulunsa sirolla kumarruksella. Sitten joivat he kaikki hänen menestyksekseen, Vittorio joi hänen maljansa, emäntä joi hänen maljansa ja Otello joi hänen maljansa. Mutta sill’aikaa kun eräs noista innostuneista italialaisista ylioppilaista piti vilkkaan puheen pohjolan ja Norjan kunniaksi, katosi tuo ketterä Otello. Hänet löydettiin sitten istumasta kadun käytävältä, katkerasti itkien, mutta jätettiin rauhaan suruineen.
Nyt oli ilo noussut ylimmilleen. Skandinaavialaiset laulut kaikuivat vuorotellen itaalialaisten kanssa, kaikki muodostivat nyt yhden ainoan, suuren seuran, jossa kaikki sanoivat jotakin ja kaikki ymmärsivät toisiaan, puhuttiinpa sitten italiaa, ruotsia tai tanskaa. Vittorion kitarri otettiin esiin ääntä antamaan ja ilo oli ylimmillään.