Yhtäkkiä aukeni kadunpuoleinen ovi ja sisään tuli Otello, pyyhkäisten pois viimeisen kyyneleen takin hiallaan. Pikaisin askelin ja loistavin silmin astui hän seurueen luo, tarttui Vittorion kitariin ja hyppäsi ylös tyhjälle pöydälle, otti äänen ja lauloi erään italialaisen katuserenaadin äänellä joka väreili liikutuksesta. Italialaiset, jotka alussa tahtoivat saada tuon viinuriraukan vaikenemaan, vaikenivat pian ja kuuntelivat melkein hartaudella laulua. Monta kertaa ennen olivat he kuulleet tämän serenaadin, mutta koskaan ei sitä oltu laulettu sellaisella lämmöllä, innolla ja taiteellisuudella, kuin nyt, eikä tuo renkutus koskaan ennen ollut houkutellut kyyneleitä kuulijainsa silmiin.
Kun Otello oli lopettanut ja astui alas laululavaltaan, riensi Prima vera esiin ja kiitti häntä suurella lämpimällä kyyneleellä ja kädenpuristuksella — silloin kumartui Otello äkkiä alas, ja painoi suudelman valkoiselle, hienolle kädelle ja pujahti sitten kadulle, jossa kuu valaisi vanhoja mustuneita taloja.
Kun seurue vähän sen jälkeen käveli Viale dei Colli'a pitkin, sen tuoksuavien pensaitten, vakavien sypressien ja kukkivien kastanjoitten ja akasiain keskellä, missä satakielet lauloivat viidakoissa, Valkosien, kuunvalaisemien huvilain ympärillä, ja jossa tulikärpäset kimaltelivat kuin kipunat, silloin oli kevät kaikkialla, kevään elämänhalu ja kevään surumielinen tunnelma, ei paljon sanoja, mutta paljon ajatuksia ja tunteita — eikä kukaan ajatellut pilkallista ajatusta viinuriraukasta, josta oli tullut taiteilija yhdeksi minuutiksi, vaikka konservatooriossa oli väitetty, että hän oli aivan mahdoton.
Mutta se seurasta, joka oli filosoofi, hän puhui vihdoin ja sanoi, että tämä Otello on tulemaisillaan rikkaaksi mieheksi — hän oli haudannut unelman, joka tosin alusta aikain oli ollut lapsellinen ja mahdoton, hän oli verhonnut sen Firenzen valkeaan käärinliinaan, ulkona katukäytävällä — ja kuta useampi hauta meillä on, joiden luona voimme toisinaan viipyä, sitä vilkkaimpia olemme — se oli nyt hänen filosofiaansa.
Seuraavana aamuna olivat Skandinavialaiset rautatieasemalla ja koristivat kukilla nuoren norjattaren, niin että hän koreudessaan oli todellisen Prima veran kaltainen. Otellokin saapui, tuoden yhden ainoan, suuren, vaalean ruusun, samallaisen, kuin se, jonka hän edellisenä päivänä oli pistänyt serviettiin.
Niin matkusti Prima vera pohjoista kohti, peitettynä Firenzen kukilla hän nyökkäsi iloisesti päällään, niin kauan kuin häntä voi nähdä.
Mutta siellä on yhä vieläkin romantillisuutta ilmassa, tuossa pienessä osteriassa Piazza del Duomon läheisyydessä…
Girolamo.
1.
Keskiajan suuri mahtava Ferrara oli koristettu juhlaa varten. Ylhäisiä vieraita oli saapunut ja otettiin loistavasti vastaan. Kadut olivat kaunistetut matoilla ja kukilla ja kirjavia verhoja ja lippuja riippui ulos ikkunoista. Komea juhlakulkue kulki eteenpäin, kansan osittain riemuitessa, osittain katsellessa, sitä halukkain, kateellisin katsein. Kullalla kirjaillut vaatteet ja aatelisten ja hovin loistavat puvut, muodostivat hengellisen säädyn pukujen yhteydessä väririkkaan virran, jonka vyöryävissä laineissa aseet kimaltelivat aurinkoa vasten ja joiden joukosta sieltä täältä pisti esiin papillinen päähine ja joissa muhkea kunniakatos huojui kuin olisivat virran aallot kuljettaneet sitä eteenpäin.