Ferrara oli koristettu juhlaa varten. Siellä oli riemua, melua ja laulua, missä juhlasaatto kulki eteenpäin. Mutta kun tuo loistava kulkue kulki ohi Niccolon mahtavan talon, seisoi sen ikkunassa nuorukainen, ja katseli alas koreasti puetuista ihmisistä muodostettua, eteenpäin kulkevaa virtaa ja tunsi siellä joukossa vanhempansakin. Syviin ajatuksiin vaipuneena hän siinä seisoi, katsellen kulkuetta säihkyvin silmin ja yhteenpuristetuin huulin. Pian katoaa se — ajatteli hän — neliskulmaiseen torneillakoristettuun linnaan, siellä hajautuisivat nämä ruhtinaat, korkeat herrat ja naiset suuriin saleihin, missä pöydät seisoivat katettuina kallisarvoisilla itämaalaisilla porsliineilla, venetsialaisilla laseilla, harvinaisilla ruokalajeilla ja Italian parhailla viineillä. Siellä nautittaisiin mitä parasta maa voi tarjota, siellä tyhjennettäisiin kultaisia pikaria ja oppineet ja runoilijat puhuvat sievisteleviä, kauniita sanoja, siellä ovat aatelismiehet toinen toistaan kohteliaampia mitä ihanimmille naisille sill'aikaa kun paksun lattian alle kiinnikahlehditut vangit nääntyvät janosta, kärsivät nälkää ja riutuvat taudissa ja saastutetussa ilmassa.

Liikkumattomana ja näihin ajatuksiin vaipuneena, seurasi Girolamo, seisoissaan ikkunassaan, katseellaan näitä ruhtinaita, joiden rikkaus oli koottu rosvoamisilla ja ryöstöillä, näitä ruhtinaita, jotka hyörivät ja pyörivät ainoastaan elääkseen hekumassa ja näitä naisia, joiden katseet polttivat kuin tulensäteet ja näitä hengellisiä, joiden elämällä ja opilla usein ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Seuraavassa hetkessä vavahti hän ja tuskan ilme levisi hänen kasvoilleen. Hänkin oli siellä, tyttönen, suloisin kaikista, hän, joka oli hänen mielestään puhtain ja korkein kaikista maallisista olennoista, joka oli hänestä kuin ilmestys toisesta maailmasta, kun hän tapasi käydä hänen vanhempainsa talossa ja lauloi luutun säestyksellä äidille. Hänkin tulisi olemaan siellä ylhäällä, linnan saleissa, jossa tämän maailman lahjoja tuodaan esiin, jossa ihmiset, unohtaen jumalankuvan itsessään, antautuvat juhlan nautintoihin, hekumaan ja turhuuteen, upottaen kaikki vakavat ajatukset huumaavaan viiniin.

Vielä kauan sen jälkeen, kun kulkue oli kadonnut kadun käänteeseen ja melu lakannut, viipyi Girolamo ikkunassaan, kunnes hän lähti pieneen, puutarhan puoleiseen huoneesensa. Hänen mielensä kuohui, hän tahtoi etsiä lohdutusta suruunsa, mutta Thomas Aquina ei tänään voinut lohduttaa kaihoavaa, eikä raamattukaan. Silloin otti hän alas kitaran ja soitteli sydämensä tunnelmaa, soitti Jumalan vihaa ja rangaistusta, kunnes innostus punasi hänen kalpeat kasvonsa ja suonet paisuivat ohimoilla. Heittäen soittokoneen luotaan, tarttui hän kynään ja kirjoitti.

"Minä näen koko maailman nurin syöstynä ja toivottomuuteen vajonneena. Hyve, kunnia ja hyvät tavat ja valkeuden sana poljetaan jalkoihin, mutta sitä kunnioitetaan, joka elää rosvoamisella ja ravitsee itseänsä lähimmäistensä verellä, joka ei kammo ryöstää naisia, joka himoo yhä enemmän kultaa, joka voittaa petoksen ja viekkauden kautta, eikä pelkää Herraa Kristusta."

Niin kurjaa oli siis elämä tässä maailmassa, jossa kuitenkin on niin paljon kaunista. Taivashan hymyili kirkkaana ja sinisenä tuolla ylhäällä, meri loisti ihmeellisillä väreillä, aurinko kultasi seudun, paistoi vainion vihreyteen, ruusut tuoksuivat pitkin puutarhan käytäviä. Mutta kurjaa oli elämä, joka esiintyi kaikessa tässä komeudessa, ylpeys ja petollisuus oli vallannut ihmisten sydämmet. Ja hän, joka oli Saronin liljan ja Damaskon ruusun kaltainen, siellä, missä hän tavallisesti istuu puutarhan suihkulähteen luona, hänkin oli yhtynyt tähän, hänet oli saatu vedetyksi tähän elämään, elämään, jossa ei huolittu huomispäivästä eikä sen koston hedelmistä. Hän, joka oli kasvanut Danten ja kukkien kaupungissa, hän, jonka perhe oli sortunut Mediciläisten juonien uhriksi ja karkoitettu kotikaupungistaan, hän otti osaa näihin turhuuden ja nautinnonhimon vallattomuuksiin? Hänetkin oli houkuteltu viekkaudella ja petollisuudella, hänen kuuluisan nimensä tulisi loistaa siellä muiden muassa — nimen Strozzi.

"Oi Jumalani", rukoili Girolamo, langeten polvilleen, "Jumalani ole valkeuteni minun teilläni, anna minulle voimaa taistella tätä maailmaa vastaan, vahvista minua, ettei perkele hyökkää hartioilleni, johdata nuorta henkeäni, että voisin olla hyödyksi jollekin, omaisilleni, sille, josta pidän enemmän kuin muista, että voisin antaa hänelle oikean käsityksen kieltäymyksen hyveestä, sinun tutkimattomuudestasi, sinun anteeksiantavasta ja armollisesta rakkaudestasi, kuule sydämellinen rukoukseni, Jumala ja Isä, amen!"

2.

Ikkunastaan näki Girolamo naapuritalon puutarhan käytävineen ja istutuksineen, joita varjoisat kupukäytävät ympäröivät. Valkea pitsihuntu riippuen yli tumman tukan ja valuen säkenöiville silmille, käveli aatelisneiti kupukäytävien varjossa. Kirjailtu puku, jota hän käytti suuressa juhlakulkueessa ja juhlassa, oli riisuttu ja hoikkaa vartaloa verhosi yksinkertainen, punainen puku, joka loisti joka kerta, kun aurinko sattui sen poimuihin. Siten käveli hän hitaasti, mutta kuitenkin joustavin askelin edes takaisin, kunnes hän astui ulos varjosta, ja istui marmorilavitsalle suihkulähteen luona, jonka ympärillä ruusupensaat seisoivat lemuavassa kukoistuksessaan, kimaltelevilla kastepisaroilla sirotettuna. Girolamolle näytti yhtäkkiä avautuvan uusi maailma. Hänet valtasi kokonaan edessään oleva näky, hän oli haaveillut ja aavistanut ja elänyt epämääräisen onnen tunnelmassa. Mutta nyt oli selvyyden valo langennut hänen ylitsensä, nyt tunsi ja tiesi hän, että tämän maailman elämässäkin, kuinka kurjalta se toisinaan näyttikin, voi olla todellista ja, syvää riemua, joka on nautitsemisen arvoista ja koko hänen sielunsa muuttui Saronin valkoisen liljan ja Damaskon punaisen ruusun ylistyslauluksi. Veri nousi hänen poskiinsa, silmänsä säkenöivät ja hän tarttui soittimeensa. Seuraavassa hetkessä laski hän sen taas syrjään, hänen hetkensä oli tullut, Jumala oli hänen kanssaan, se oli hänen tahtonsa, että niin tulisi tapahtua Hänen kunniakseen.

Hetkisen kuluttua astui Girolamo puutarhaan, meni nopein askelin suihkulähteen luo ja tervehti neitsyttä. Hänen äänensä, joka muuten oli niin kova ja karkea, oli nyt saanut pehmeän soinnun ja sanat, joita hänen tavallisesti oli vaikea löytää, seurasivat nyt helposti toistaan. Hän puhui synnistä, kuolemasta ja kurjuudesta, mutta kuinka ihanaksi ja pyhäksi elämä voi tulla, jota eletään Jumalassa, kuinka voidaan pelastua sen synnistä ja petoksesta lemmekkäässä yhdyselämässä, joka on suunnattu korkeinta päämäärää kohti, joka viittaa etäällä voiton ijankaikkisella kruunulla.