Ihana neito, jonka posket olivat punastuneet, nousi ylös ja katsoi Girolamoon. Hänen kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet ja katse oli suuttunut. Ylpein sanoin antoi hän Girolamon ymmärtää, ettei hän aikonut viettää elämäänsä miettimällä ihmisten kurjuutta ja tutkimalla Thomas Aquinan oppia. Ei, hän oli nuori, hän oli ihminen, jolla oli toiset tavat, hän rakasti rattoisia juhlia, runoilijan puheita, laulua ja torvien soittoa, hän tahtoi pitää loistavapukuisia palvelijoita ja hovipoikia… "Ei, Girolamo, te ette ymmärrä minun sydämeni hurmaavaa halua elää loistavasti vertaisten! joukossa — ja sitten tulee teidän muistaa kuka te olette, ja että minä olen Strozzi!"

Pää pystyssä meni hän pois kupukäytävään, jossa hänen punainen pukunsa katosi patsaiden taakse, Girolamon seisoessa jälellä, pidellen kiinni marmorisen vesialtaan laidasta kädellään, jolle vesi roiskui viilein pisaroin.

Kun Girolamo käsitti, mitä oli tapahtunut, tunsi hän itsensä masentuneeksi. Hetkessä oli kaikki rauennut, minkä hän mielikuvituksessaan oli rakentanut, tulevaisuuden ja onnen sijaan oli avautunut kuilu, johon hän neuvottomana tuijotti. Kuinka oli tämä mahdollista, oliko siis kaikki tässä maailmassa petosta ja prameilua, eikö ole ainoatakaan lumivalkeaa liljaa, jonka tuoksussa ei olisi myrkkyä, eikö ruusua ilman pistävää okaa? Mikä solvaus häntä kohtaan, Jumalaa kohtaan! Kuinka kaikki tämä voi olla mahdollista! Hänen isoisänsä oli tosin hovin kuuluisa lääkäri, ja hänen isänsä tunnettu oppinut, mutta itse oli hän alhaissäätyinen Strozzin suvun jälkeläisen rinnalla. Niin oli neidon ajatukset vääristetty, ettei ihmiset ole toinen toistensa vertaisia. Hänen rinnassaan raivosi myrsky, ei sitä kohtaan, jota hän oli rakastanut ja jota hän vieläkin rakasti, huolimatta siitä häpeästä, jota hän oli saanut kärsiä, mutta maailman pintapuolisuutta ja hulluutta vastaan, joka oli saastuttanut sen, jonka hän oli luullut parhaimmaksi ja puhtaimmaksi, maailman komeutta ja huvituksia vastaan, jotka eivät ole muuta, kuin tomua ja tuhkaa. Maahan tahtoo hän lyödä kaikki nuo ruhtinaat ja aatelismiehet, maahan tahtoo hän jaottaa kaikki heidän palatsinsa, heidän aarreaittansa tahtoo hän aukaista ja heittää kullat ja hopeat mereen. Hänen silmänsä säihkyivät tulisesti vihasta kävellessään nopein askelin katuja pitkin ja ulos kaupungin portista, sekä tasangon yli, pois, hän ei tiennyt itsekään mihin, mutta hän ei tahtonut enää nähdä tätä kaupunkia, joka oli Sodoman ja Gomorran kaltainen ja kernaasti sai hukkua tuleen ja tulikiveen.

Girolamo kulki ja kulki. Myrsky hänen rinnassaan ei asettunut. Tie kulki läpi lakeuden, jossa kyhmyiset piilipuut reunustivat virtoja ja kanavia. Etäällä näki hän metsän, kukkuloita ja vuoria. Sinne tahtoi hän kulkea, nousta ylös paljon korkeammalle tätä häpeällisyyttä, halpamaisuutta ja sielunalhaisuutta, ylös vuoristoon ja koota sen voimakkaan kansan ja kukistaa sen avulla nämä ylpeyden orjat ja vapauttaa kotiseutunsa tästä himojen hirmuvallasta. Niinkuin Moses astui alas Siinailta käskyntaulut kädessään, samoin kirjoittaisi hänkin lain näille kullan orjille, pakoiltaisi ne tulella ja miekalla, kiduttaisi, kuten he ovat kiduttaneet vankiaan, peljättäisi heitä verellä, kunnes he pyytäisivät armoa ja laupeutta.

Hänen näin käydessään tuli ilta ja kukkulain lomissa alkoi hämärtää. Raskaita pilviä nousi vuorentyppyräin takaa ja kuten Herran vastauksena Girolamon ajatuksiin leimahteli salamia etäällä ja ukkonen jyrisi uhkaavasti. Niin, hänellä oli Herra puolellaan, hän oli suuren kostajan välikappale. Ferrara, Ferrara, Italia, Italia, sinun aikasi on tuleva, ennenkuin tuuletkaan!

Girolamo ei tietänyt oliko tie loppunut tai oliko hän poikennut siltä syrjään, mutta hän kompastui kiviin ja turpeisiin ja luonto raivosi kauheana hänen ympärillään. Hän huomasi sen yhtäkkiä ja ajatus palasi takasin kotia kohti, jossa isä ja äiti kenties olivat levottomia. Pilvet peittivät taivaan, salamat leimuivat, niin että hän näki vesien kimaltelevan kaukana lakeudella ja ukkonen jyrisi. Girolamo tunsi, kuinka hän lyyhistyi kokoon. Jännitys, joka niin kauan oli ylläpitänyt hänen voimiaan herposi. Rajuilman raivon huumaamana, märkänä ja voimattomana, tahtoi hän etsiä suojaa. Hän ei tietänyt, mihin hänen tulisi kääntyä, tässä tuntemattomassa erämaassa, ei mitään polkua näkynyt, eikä ihmisasuntoa ja väsyneenä ja voimattomana horjui hän eteenpäin puiden alla. Silloin vilahti äkkiä salaman valossa puiden lomasta rakennus. Tultuaan lähemmäksi, löysi hän luostarin ja luostarin kirkosta loisti valo. Vaivoin löysi hän oven, aukasi sen ja astui sisään.

Hän oli toisessa maailmassa. Täällä ei enää raivonnut myrsky, täällä paloivat vahakynttilät kuorissa ja veljet lukivat messuja ja rukoilivat. Täällä vallitsi hiljainen ja syvä rauha, nöyryys ja alttiiksiantavaisuus ja tämä uusi tunnelma tunkeutui vastustamattomasti väsyneen nuorukaisen sydämeen. Hän huomasi, että hän oli pöyhkeillyt Jumalaa vastaan, Jumala oli tuomari, eikä hän. Hänen surunsa, kiukkunsa ja vihansa haihtui palavaan katumukseen, hän vaipui polvilleen lattialle oven luo ja purskahti hillittömään itkuun, kunnes veljet ottivat hänet huostaansa, lohduttivat häntä ja toimittivat hänet lepäämään.

Ruumiillisesti vahvistuneena ja katuvaisella sielulla lähti Girolamo levättyään pari päivää veljien luona luostarissa, kotiinsa Ferraraan, jossa vanhemmat olivat olleet suuressa tuskassa hänen tähtensä.

3.

Elämä Ferrarassa oli entisensä kaltaista. Juhla seurasi juhlaa, tanssia ja laulua ja melua kaikkialla. Girolamo istui aina kotona, kun vanhemmat lähtivät huvitilaisuuksiin, istui kamarissaan, miettien pyhiä kirjoituksia, ja rukoillen Jumalalta anteeksi syntiään, omaistensa syntiä, ja niiden, joita hän rakasti, rukoili kotikaupunkinsa ja isänmaansa edestä. Toisinaan soitteli hän surumielisiä säveliä taikka kirjoitteli ihmiskunnan turmeluksesta. Mutta häntä, joka vielä, huolimatta kaikesta, asui hänen sydämessään, ei hän nähnyt usein. Hän oli ruvennut ottamaan osaa meluavaan elämään, häntä suosittiin ja ihailtiin loistavissa saleissa. Ainoastaan joskus tapasi hän hänet kadulla, ja tervehti häntä nöyrästi ja kohteliaasti. Syvällä sydämessä säilyi kuitenkin kärsimänsä loukkaus avonaisena haavana, ja tunne siitä oli vaikea tukahuttaa jokapäiväisistä taisteluista ja rukouksista huolimatta. Mutta kuta useammin hän kävi kirkoissa, kuta enemmän hän antautui uskonnollisiin tutkistelemuksiin, sitä mahdollisemmalta hänestä näytti saavuttaa voitto itsensä yli.