Rauhaa, jota hän tarvitsi ja etsi, ei hän kuitenkaan voinut löytää täällä, näiden ihmisten keskuudessa, ei edes vaikka hän rakasti heitä, kuten hän piti vanhemmistaan, ei, hän pelkäsi nähdä tuota florentiinilais-naista, joka oli niin ihana nähdä, että sydänhaavat jokaisen jälleen näkemisen perästä uudelleen avautuivat, hän ei enää tahtonut olla niiden läheisyydessä, jotka olivat tahranneet hänen puhtaan henkensä maailmallisilla himoilla.
"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum" olivat ne sanat, joihin hänen sielunkaihonsa sisältyi ja joita hän alati mietti. Niin, pois täytyi hänen päästä täältä, pois loistavasta hovikaupungista paikkaan, jossa Jumala on opettajana, elähyttäjänä ja ilahuttajana aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Etsiessään näin sisällistä lepoa ja rauhaa, jotakin, joka voisi täyttää hänen sielunsa tyytyväisyydellä ja täydellisellä sopusoinnulla, muistui hänen mieleensä yhtäkkiä luostari, jossa hän oli löytänyt suojan rajuilmayönä ja sydämellisen katumuksen syvä tunnelma, jota hän siellä oli kokenut. Se oli Jumalan sormi, joka oli vienyt hänet sinne, nyt huomasi hän sen selvään, että korkeampi johdatus oli kuljettanut hänen askeliaan, nyt oli hän tehnyt päätöksensä. Hänet valtasi omituinen innostus, hän näki taas vaikutusalan, jolle voisi antautua ja jonka kautta hän voisi vaikuttaa jotain maailmassa. Hän tahtoi tulla luostariveljeksi, hän tahtoi palvella toisia, niin, hän tahtoi tulla kaikkein halvimmaksi, kunhan hän vaan sai antautua kokonaan Jumalan asialle.
Sitten tapahtui taas, että Ferrara valmistautui juhlaa varten. Girolamon vanhemmat tekivät valmistuksiaan ja naapuritalossakin varustauduttiin sitä varten. Aatelisneito käveli puutarhan ruusujen joukossa. Jalokivi kimalteli pitsihunnussa. Silloin otti Girolamo soittimensa ja soitti mitä sydämensä tunteet pakoittivat häntä soittamaan. Sävelet kaikuivat surumielisinä ja kaunotar puutarhassa seisahtui suihkulähteen luo kuuntelemaan. Kenties tunsi hän hieman sääliä hyljätyn surun tähden. Girolamon äiti astui poikansa luo kyyneleet silmissä:
"Girolamo, poikani, eikö äitisi voi lohduttaa sinua, minä kuulen että kärsit tuskaa, soittosihan kaikuu melkein kuin jäähyväissäveleet!"
Hän taukosi hetkiseksi ja kumartui äitinsä käsien yli.
"Äiti," sanoi hän, "kiitos äiti!"
Sitten jatkoi hän, kunnes hän löysi sen rauhan, lujuuden ja voiman, mitä tarvitsi.
Kun juhlan mainingit seuraavana päivänä vyöryivät yli kaupungin, kulki yksinäinen vaeltaja kaupunginportista ulos ja suuntasi kulkunsa lakeuden yli Bolognaa kohti. Siellä, missä vanha piilipuu lehtokuja kääntyi ensimmäisten kukkulain väliin, kääntyi hän ja heitti silmäyksensä takaisin yli virtojen leikkaaman viheriän lakeuden, joka vähitellen sulautui Adrian meren siniseen pintaan, sill'aikaa kun kaupunki, josta hän oli lähtenyt, näkyi etäältä kuin valkoinen rakennus ja torniryhmä. Hetken aikaa oli suru pääsemäisillään voitolle, mutta heti taas sai lujuus hänessä vallan.
"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum," huusi hän äänekkäästi, kääntyi pois ja jatkoi reippaasti matkaansa.