Huomautuksessa ei ilmennyt vähäistäkään ivan sävyä, joten seurue ei saanut hymyillyksi tälle ihmiskunnan veljeyden käsitykselle. Päin vastoin tuntui puhujan äänessä kaihomielisyyttä, luonnollista miehelle, joka oli säveänä ja hyväsydämisenä joutunut velvollisuuden pakosta, vakaumuksen ja välttämättömyyden ajamana, esittämään osaansa armottoman väkivallan kohtauksissa.
Kenraali oli nähnyt paljon veljesvihoja. "Niinpä niin. Ei ole epäilystäkään heidän veljeydestään", vahvisti hän. "Kaikki miehet ovat veljeksiä ja sellaisina tuntevat toisensa melkein liiaksi. Mutta" — ja vanhassa patriarkallisessa päässä, jota verhosivat hopeanharmaat hapset, välähtivät mustat silmät leikkisästi — "jos olemmekin kaikin veljeksiä, eivät kaikki naiset ole sisariamme".
Nuoremmista vieraista kuultiin erään mutisevan tyytyväisyyttään sen tosiasian johdosta. Mutta kenraali jatkoi harkitun vakavasti: "He ovat kovin toisenlaisia! Tarina kuninkaasta [kuningas Kofetuan rakkaustarina on englantilaisen ritariromantiikan tunnetuimpia piirteitä. Suom.], joka otti kerjäläistytön valtaistuimensa jakajaksi, saattaa olla kylläkin kaunis siltä kannalta kuin me miehet ajattelemme itsestämme ja rakkaudesta. Mutta että nuori tyttö, ylväästä kauneudestaan kuuluisa ja vielä hiljakkoin varakuninkaan palatsin tanssiaisissa yleisesti ihailtu, ottaisi kumppanikseen guasson, tavallisen maalaisen, se on sietämätöntä meidän mielipiteellemme naisista ja heidän rakkaudestaan. Se on mielettömyyttä. Niin kävi kuitenkin. Mutta täytyy sanoa, että hänen tapauksessaan se oli vihan eikä rakkauden mielettömyyttä."
Ritarillisen oikeudentunnon nimessä esitettyään tämän puolustuksen vaikeni kenraali toviksi. "Ratsastin talon ohi melkein joka päivä", alotti hän taas, "ja tällaista tapahtui sisällä. Mutta miten se kehittyi, sitä ei yksikään ihminen kykene oivaltamaan. Tytön toivottomuuden täytyi olla tuskastunut yli kaikkien rajojen, ja Gaspar Ruiz oli mukautuva mies. Hän oli ollut kuuliainen soturi. Hänen voimakkuutensa oli kuin maassa makaava valtainen kivenjärkäle, valmis lingottavaksi suuntaan tai toiseen poimijansa kädellä.
"On selvää, että hän kertoi vaiheensa ihmisille, joilta sai tarvitsemansa suojan. Ja hän kaipasikin kipeästi apua. Hänen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta hän oli henkipatto. Vanha kuningaspuoluelainen oli nauravan hulluutensa pimittämä, mutta molemmat naiset järjestivät haavottuneelle piilopaikaksi yhden niistä mökeistä, joita oli hedelmäpuiden joukossa talon takana. Se hökkeli, yltäkyllin raikasta vettä kuumekohtauksien ahdistaessa ja muutamia sääliväisiä sanoja — siinä kaikki, mitä he kykenivät antamaan. Arvatenkin sai hän osuutensa ruuasta, mitä oli tarjolla. Ja niukastihan sitä tietysti oli: hyppysellinen paahdettua maissia, kulhollinen papuja kenties, tai leivänkannikka ja muutamia viikunoita. Sellaiseen puutteeseen olivat nuo ylpeät ja ennen varakkaat ihmiset joutuneet."
VII
Kenraali Santierra osasi oikeaan oletuksessaan. Juuri senlaatuista oli apu, jota talonpoikainen Gaspar Ruiz sai kuningasmieliseltä perheeltä, sitte kun tytär oli avannut heidän viheliäisen turvapaikkansa oven äärimäiseen hätään ahdistetulle. Tyttären synkkä päättäväisyys hallitsi isän hulluutta ja äidin vapisevaa hämminkiä.
Hän oli kysynyt kynnyksen eteen sortuneelta tuntemattomalta: "Kuka teitä haavotti?"
"Sotamiehet, senjora", oli Gaspar Ruiz heikolla äänellä vastannut.
"Isänmaanmiehet?"