"Miksi?"
"Karkaamisesta", voihkasi toinen, nojautuen seinään tytön tummien silmien tarkastelemana. "Minut jätettiin kuolleeksi tuonne."
Tyttö ohjasi hänet talon läpi pieneen savesta ja ruo'oista kyhättyyn mökkiin, joka oli peittynyt metsittyneen hedelmäpuutarhan pitkään heinikköön. Haavottunut vaipui maissinolkikasalle nurkkaan ja huokasi raskaasti.
"Kukaan ei hae teitä täältä", sanoi tyttö, katsellen hänen avuttomuuttaan. "Yksikään ei tule lähellemme. Meidätkin on jätetty kuolleiksi — tänne."
Mies liikahti levottomasti likaisella olkiläjällään, ja niskan kirvellys pusersi häneltä houreisen voihkauksen.
"Näytän minä vielä Estabanille, että olen elossa", jupisi hän.
Hän vastaanotti tytön avun ääneti, ja monet kivun päivät kuluivat verkalleen. Tytön käynnit mökissä tuottivat haavottuneelle huojennusta ja liittyivät kuumeisiin unelmiin enkeleistä, jotka saapuivat hänen sairasvuoteensa ääreen, sillä Gaspar Ruiz oli saanut valaistusta uskontonsa salaperäisissä kysymyksissä — ja olipa kylän pappi yksin vaivoin opettanut hänelle hiukan luku- ja kirjotustaitoakin. Hän odotteli hoitajatartaan kärsimättömästi ja tunsi syvää mielipahaa, kun näki hänen poistuvan pimeästä hökkelistä ja katoavan kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Siinä kovin heikkona viruessaan huomasi hän kykenevänsä melkoisen selvästi kuvittelemaan esille tytön kasvot, kun ummisti silmänsä. Ja tämän kyvyn keksiminen viehätti hänen toipumisaikansa pitkiä yksinäisiä hetkiä. Myöhemmin, alkaessaan saada voimansa takaisin, hiipaili hän hämärän tullen majastansa talon luo ja istuskeli puutarhan puoleisen oven kynnyksellä.
Sekapäinen isä käyskenteli omassa huoneessaan edes takaisin, katkonaisesti mutisten ja naurahdellen itsekseen. Käytävässä istui tuolilla äiti huokaillen ja voihkien. Karkeaan hiukioimeen vaatetukseen puettuna ja valjut laihat kasvot puolittain kätkeytyneinä halpaan mantaan seisoi tytär nojaillen oven pihtipieleen. Kyynäspäät polviin tuettuina ja pää käsien varassa puheli Gaspar Ruiz matalalla äänellä noille kahdelle naiselle.
Puutteen yhteinen kurjuus olisi kääntänyt katkeraksi ilveilyksi yhteiskunnallisen aseman erilaisuuden tahallisesti yritetyn ylläpitämisen. Gaspar Ruizin yksinkertainen sielu tajusi tämän. Oltuaan kuningaspuoluelaisten vankina tiesi hän uutisia ihmisistä, joita he tunsivat. Hän kertoili heidän vaiheitaan, ja kun hän kuvaili taistelua, jossa hänet oli toistamiseen otettu vangiksi, valittivat naiset puolueensa kärsimää iskua ja salaisten toiveittensa häviötä.
Gaspar Ruizilla ei ollut mitään puoluekantaa. Mutta hän tunsi syvällistä kiintymystä nuoreen tyttöön. Haluten osottautua hänen alentuvaisuutensa arvoiseksi kerskui hän hiukan ruumiillisista voimistaan. Hänellä ei ollut muuta ylvästeltävää. Tuon ominaisuuden johdosta kohtelivat kumppanit häntä yhtä suurella huomaavaisuudella, selitti hän, kuin olisi hän ollut kersantti, sekä leirissä että taistelussa.