"Sain aina miten monta vain halusin seuraamaan itseäni minne hyvänsä, senjorita. Minusta olisi pitänyt tehdä upseeri, koska osaan lukea ja kirjottaa."
Hänen takanaan äännähti vaitelias vanha rouva voihkaisevan huokauksen tuon tuostakin; järkensä menettänyt isä marssi kamarissaan jupisten ja hohotellen; ja Gaspar Ruiz kohotti tuolloin tällöin katseensa näiden ihmisten tyttäreen.
Hän silmäili tyttöä uteliaasti syystä että tämä oli elävä olento, mutta myöskin pelonsekaisen kunnioittavasti ja silti tuttavallisesti, niinkuin hän oli kirkoissa katsellut pyhimysten elottomia ja voimallisia patsaita, joiden suojelusta anotaan vaaroissa ja vaikeuksissa. Hänen asemansa oli kovin vaikea.
Hän ei voinut ikuisesti piileksiä puutarhassa. Hän tiesi myös varsin hyvin, että ennen kuin hän olisi päässyt puoltakaan päivämatkaa millekään suunnalle, sieppaisi hänet kiinni joku tienoolla parveilevista ratsuväen patrulleista ja toisi johonkin niistä leireistä, joihin Perun vapauttajaksi ryhtynyt isänmaallinen armeija oli kokoontunut. Siellä hänet lopulta tunnettaisiin Gaspar Ruiziksi — kuningaspuolueeseen yhtyneeksi karkuriksi — ja epäilemättä telotettaisiin tehokkaasti tällä kertaa. Maailmassa ei näkynyt olevan mitään sijaa viattomalle Gaspar Ruizille. Ja tätä ajatellessaan hänen yksinkertainen sielunsa antautui karvaaseen synkkyyteen ja katkeruuteen.
Hänestä oli tehty väkisin sotamies. Hän ei pitänyt sotilas-urasta. Ja hän oli ollut asialleen hyvä sotamies kuten vanhemmilleen hyvä poikakin säveytensä ja voimakkuutensa johdosta. Mutta nyt ei kumpaisellakaan ollut käytäntöä. Hänet oli riistetty vanhemmiltaan, eikä hän voinut enää olla sotamiehenäkään — ei ainakaan kunnon sotamiehenä. Kukaan ei tahtonut kuulla hänen selityksiään. Kuinka kohtuutonta! Kerrassaan kohtuutonta!
Ja murheellisesti mutisten selosti hän kiinnijoutumistaan ja uutta vangitsemistaan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Sitte hän kohotti katseensa oviaukossa seisovaan äänettömään tyttöön. "Si, senjorita", pahotteli hän syvään huoaten, "vääryys on saattanut vaivaisen hengen ruumiissani ihan arvottomaksi minulle ja kaikille muillekin. Enkä pidä väliä, kuka sen riistää minulta."
Eräänä iltana, hänen siten huokuessa haavottuneen sielunsa valitusta, alentui tyttö huomauttamaan, että jos hän olisi mies, ei hän pitäisi arvottomana mitään elämää, jossa oli jäljellä koston mahdollisuus.
Hän näytti puhuvan itsekseen. Hänen äänensä oli matala. Gaspar Ruiz nautti vienosta, ikäänkuin haaveellisesta äänestä, tuntien siitä kummallista riemastusta, jotakin parhaan viinin lailla lämmittävää rinnassaan.
"Totta, senjorita", sanoi hän, hitaasti kohottaen kasvonsa häntä kohti; "Estabanille pitää näyttää, että minä en lopultakaan ole kuollut".
Hullun isän jupina oli aikaa tauonnut; huokaileva äiti oli vetäytynyt johonkin tyhjään huoneeseen. Talossa oli kaikki hiljaista kuten ulkopuolellakin, kirkkaana kuin päivä helotti kuutamo mustien varjojen täplittämässä pensastuneessa puutarhassa. Gaspar Ruiz näki donna Erminian tummien silmien katsovan alas häneen.