"Hm! Kersantti", äännähti tyttö vähäksyvästi.
"Ka, hän haavotti minua miekallaan", selitti toinen sen ylenkatseen hämmentämänä, joka näytti paistavan hänen valjuista kasvoistaan.
Tyttö musersi hänet katseellaan. Hänen tahtoessaan tulla ymmärretyksi oli tämä tahto niin voimakas, että se herätti Gaspar Ruizin tajuamaan lausumattomiakin asioita.
"Mitä muuta odotitte minun tekevän?" huudahti hän kuin äkkiä epätoivoon ahdistettuna. "Onko minulla voimia enempään? Olenko minä kenraalina johtamassa armeijaa? — minä vaivainen syntinen, jota lopuksi piti teidän ruveta halveksimaan."
VIII
"Senjores", kertoili kenraali vierailleen, "vaikka ajatuksissani silloin asui rakkaus lumouksineen, vaikutti tuon talon näkeminen minuun aina vastenmielisesti, etenkin kuutamolla, kun sen suljetut ikkunaluukut ja aution yksinäisyyden leima tuntuivat kaamealta. Silti käytin edelleenkin rotkon reunaa myöten kulkevaa polkua, koska se oli oikotie. Hullu kuningaspuoluelainen herjasi ja nauroi minua joka ilta suunnattomaksi mielihyväkseen; mutta jonkun ajan kuluttua hän lakkasi ilmestymästä kuistille, ikäänkuin kyllästyneenä välinpitämättömyyteeni. En tiedä, miten hänet saatiin herkeämään. Mutta Gaspar Ruizin oleskellessa talossa olisi ollut helppo pidättää hänet väkisinkin. Varovaisuus vaati heitä nyt välttämään kaikkea, mikä saattoi ärsyttää minua. Niin ainakin arvelen.
"Vaikka Chilen säihkyvin silmäpari olikin minut tenhonnut, niin huomasin vanhuksen poissaolon viikkokauden kuluttua. Näin meni taas muutamia päiviä. Aloin ajatella, että nuo kuningasmieliset olivat kenties lähteneet jonnekin muuanne. Mutta eräänä iltana, kiirehtiessäni kaupunkia kohti, näin taas jonkun kuistilla. Se ei ollut mielipuoli, vaan hänen tyttärensä. Hän seisoi pidellen puupylväästä, solakkana ja valjuna, isot silmät puutteen ja surun painamina syvälle kuoppiinsa. Katselin häntä tiukasti, ja hän kohtasi tuijotukseni omituisella, kysyvällä silmäyksellä. Kun sitten ohitse ratsastettuani käänsin pääni, näytti hän kokoavan rohkeutensa ja toden totta viittasi minua takaisin.
"Minä tottelin, senjores, melkein ajattelematta, niin suuri oli hämmästykseni. Vielä suuremmaksi kävi se kuullessani, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän alotti kiittämällä minua isänsä heikkouden suvaitsemisesta, niin että minua hävetti. Olin tahtonut osottaa ylenkatsetta enkä suopeutta! Jokainen sana varmaankin poltti hänen huuliansa, mutta hän ei kertaakaan horjahtanut säveästä ja surumielisestä arvokkuudesta, joka vastoin tahtoanikin saavutti kunnioitukseni. Senjores, meissä ei ole naisen vastusta. Mutta tuskin uskoin korviani, kun hän pääsi varsinaiseen kerrottavaansa. Kaitselmus, lopetti hän, näytti säilyttäneen henkiin tuon vääryyttä kärsineen sotilaan, joka nyt luotti upseerikunniaani ja sääliväisyyteeni.
"'Vääryyttä kärsinyt mies', virkoin minä kylmäkiskoisesti. 'No, samaa ajattelen minäkin: ja te olette suojelleet puolueenne vihollista'.
"'Hän oli onneton kristitty, joka Jumalan nimessä rukoili apua ovellamme, senjor' vastasi hän yksinkertaisesti.