"Ja se tehtiin samana yönä. Aikaisin illalla piiritettiin hiljaisesti talo ja puutarha. Myöhemmällä läksimme kenraali ja minä tanssiaisista, joihin olimme ottaneet osaa kaupungissa, ja ratsastimme kevyttä laukkaa taipaleelle. Pysähdyimme vähän matkan päähän talosta; palvelusupseeri piteli hevosiamme. Hiljainen vihellys varoitti pitkin rotkon reunaa vartioitsevia miehiä, ja me astuimme hiljaa kuistille. Saarrettu talo näytti kuutamossa autiolta.
"Kenraali koputti ovelle. Tuokion kuluttua kysyi sisältä naisen ääni, kuka koputti. Päällikköni tölmäsi minua lujasti kyynäspäällään. Minä ähkäisin.
"'Minä täällä olen, luutnantti Santierra', sopersin kuin tukehtumaisillani. 'Avatkaa.'
"Ovi avautui hitaasti. Nähdessään toisen miehen olevan mukanani alkoi ohutta vahakynttilää pitelevä tyttö peräytyä vitkallisesti edellämme, varjostaen valoa kädellään. Hänen jähmettyneet, valjut kasvonpiirteensä näyttivät aavemaisilta. Minä astuin sisään kenraali Roblesin perässä. Hänen katseensa olivat tähdätyt minuun. Tein päällikköni selän takana avuttoman liikkeen, yrittäen samalla kertaa antaa tyynnyttävää sävyä kasvoilleni. Yksikään meistä kolmesta ei äännähtänytkään.
"Olimme huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat paljaat. Siellä oli järeätekoinen pöytä ja pari tuolia, ei yhtään mitään muuta. Vanha vaimo, jonka harmajat hiukset riippuivat hajallaan, väänteli käsiään meidän ilmestyessämme esille. Äänekäs naurun rähähdys kajahteli tyhjässä talossa kovin hätkähdyttävänä ja kaameana. Tällöin yritti vanha vaimo päästä ohitsemme.
"'Ketään ei ulos huoneesta', sanoi kenraali Robles minulle.
"Heilautin oven kiinni, kuulin säpin raksahtavan, ja nauru heikkeni korvissamme.
"Ennen kuin sen enempää ennätettiin virkkaa huoneessa kuulin hämmästyksekseni etäisen ukkosen jymyä.
"Huoneeseen tullessani oli minulla selvä vaikutelma kauniista ja selkeästä kuutamoyöstä; pilven hattaraakaan ei ollut näkynyt taivaalla. En voinut uskoa korviani. Minut oli aikaisin lähetetty ulkomaille opiskelemaan, joten en ollut tutustunut synnyinmaani kammottavimpaan luonnonilmiöön. Sanomattomaksi ihmetyksekseni näin päällikköni silmien kuvastavan kauhistusta. Äkkiä tunsin päätäni huimaavan! Kenraali horjahti raskaasti minua vasten; tyttö näytti huojuvan keskilattialla, vahakynttilä kirposi hänen kädestään ja sammui; korviani vihlaisi vanhan vaimon kimeä kirkaus: 'Misericordia!' Pilkkopimeässä kuulin laastin rapisevan seinistä lattialle. Onneksi ei katto ollut laastittu. Pidellessäni oven säpistä kuulin kattotiilien ryskeen taukoavan pääni yllä. Tärähdys oli päättynyt.
"'Ulos talosta! Ovi! Pakoon, Santierra, pakoon!' kiljui kenraali. Tiedättehän, senjores, etteivät meidän maassamme urhoollisimmatkaan häpeä pelkoa, jolla maanjäristys järkyttää ihmisen kaikkia aisteja. Siihen ei koskaan totu. Uudistunut kokemus vain kartuttaa tuon nimettömän kauhun valtaa.