"Se oli minun ensimäinen maanjäristykseni, ja olin levollisin heistä kaikista. Käsitin ulkopuolelta kuuluneen jyskähdyksen johtuneen siitä, että kuisti oli sortunut puupylväineen ja ulkonevine tiilikattoineen. Seuraava tärähdys kenties tuhoaisi talon. Tuo ukkosenjymy läheni taas. Kenraali ryntäili ympäri huonetta, tavotellen kai ovea. Hän rapisteli kuin yritellen kavuta ylös seiniä, ja selvästi kuulin hänen rukoilevan useitakin pyhimyksiä avukseen. 'Ulos, ulos, Santierra!' karjui hän.
"Ainoastaan tytön ääntä en kuullut.
"'Kenraali', huusin minä, 'en saa ovea hievahtamaankaan. Me olemme teljetyt huoneeseen.'
"En tuntenut hänen ääntään siinä sadatuksen ja epätoivon huudossa, joka puhkesi häneltä. Tiedän maassani — etenkin niissä maakunnissa, joissa maanjäristyksiä sattuu useimmin — monia ihmisiä, jotka eivät suostu syömään, nukkumaan, rukoilemaan tai edes istuutumaan korttipöytään suljetuin ovin. Vaarana ei ole ajan hukka, vaan se seikka, että seinien liikkuminen saattaa likistää oven kerrassaan avaamattomaksi. Näin oli meille käynyt. Me olimme loukussa, ja keneltäkään emme voineet odottaa apua. Maassani ei ole ainoatakaan, joka astuisi rakennukseen maan vapistessa. Ei ole koskaan ollut — paitsi yksi: Gaspar Ruiz.
"Hän oli tullut jostakin lymykolostaan talon ulkopuolelta ja kiivennyt luhistuneen kuistin hirsien yli. Tulevaista tuhoa ilmottavan kamalan, maanalaisen jyrinän yli kuulin mahtavan äänen huutavan jättiläiskeuhkoin: 'Erminia!' Maanjäristys on suuri säätyerotusten tasottaja. Keräsin kaiken päättäväisyyteni kohtauksen kauhua vastaan. 'Hän on täällä' huikkasin takaisin. Minulle vastasi ikäänkuin raivostuneen pedon karjahdus — sillävälin kun päätäni pyörrytti, hengitykseni salpautui ja tuskan hiki kihoili otsalleni.
"Hän jaksoi nostaa raskaan kannatuspylvään aseekseen. Pidellen sitä kainalossaan kuin peistä, mutta molemmin käsin, hän vimmatusti rynnisti muurinmurtajan voimalla heiluvaa rakennusta vasten, murtaen auki oven ja hyökäten päätäpahkaa sisälle meidän kuukertuneiden ruumiittemme yli. Kenraali ja minä kavahdimme jalkeille ja säntäsimme ulos yhtaikaa, katsahtamatta kertaakaan taaksemme ennen kuin pääsimme tien toiselle puolelle. Tarraten kiinni toisiimme näimme sitte talon äkillisesti muuttuvan muodottomaksi kasaksi miehen takana, joka hoippui meitä kohti, kantaen naista sylissään. Hänen pitkä musta tukkansa riippui kantajaa melkein jalkoihin. Kunnioittavasti laski hän kantamuksensa kohoilevalle maalle, ja kuutamo paistoi pelastetun ummistuneille silmille.
"Senjores, me pääsimme vaivoin ratsaille. Jaloilleen nousten hypähtelivät hevosemme rajusti, sotamiesten piteleminä, jotka olivat juoksujalkaa saapuneet joka taholta. Kukaan ei silloin ajatellut Gaspar Ruizin kiinniottoa. Ihmisten ja eläinten silmät kiiluivat hurjasta pelosta. Kenraalini lähestyi Gaspar Ruizia, joka seisoi liikkumattomana kuin patsas vartioiden tyttöä. Hän antoi pudistaa itseään hartioista, siirtämättä katsettaan tytön kasvoista.
"'Que guape!' huusi kenraali hänen korvaansa. 'Sinä olet maailman uljain mies. Olet pelastanut henkeni. Minä olen kenraali Robles. Tule asuntooni huomenna, jos Jumala armossaan sallii meidän nähdä sen päivän.'
"Toinen ei hievahtanutkaan — ikäänkuin kuurona, tunteettomana, tajuamattomana.
"Me ratsastimme pois kaupunkia kohti, huolissamme omaisistamme, ystävistämme, joiden kohtaloa tuskin uskalsimme ajatellakaan. Sotamiehet juoksivat hevostemme vieressä. Kaikki unohdettiin koko maata kohdanneen onnettomuuden lamaannuksessa."