Gaspar Ruiz näki tytön avaavan silmänsä. Silmäluomien kohoaminen näytti herättävän hänet horroksista. He olivat yksinään; kodittomien ihmisten kauhun- ja hätähuudot kuuluivat rannikkoalangoilta etäisenä ja suunnattomana kohuna, tunkeutuen kuiskeen tavoin heidän yksinäisyyteensä.
Pelastettu kohosi nopeasti seisaalle, luoden pelokkaita katseita joka taholle. "Mitä nyt?" huudahti hän heikosti ja tirkisti Gaspar Ruizia kasvoihin. "Missä olen?"
Sanaakaan hiiskumatta painoi toinen päänsä alas.
"… Kuka sinä olet?"
Gaspar Ruiz polvistui hitaasti hänen eteensä ja kosketti hänen karkean, mustan poijihameensa helmaa. "Orjasi", sanoi hän.
Tyttö sai silloin näkyviinsä rauniokasan, joka oli ollut talo; epäselvästi häämötti se pölypilvestä. "Voi!" parkaisi hän, painaen kädellään otsaansa.
"Minä kannoin sinut ulos tuolta", kuiskasi pelastaja hänen jalkainsa juuressa.
"Ja he?" kysyi tyttö tuskaisesti nyyhkyttäen.
Gaspar Ruiz nousi, tarttui häntä käteen ja talutti hänet hellästi rauniokasaa kohti jonka oli maanvieremä puolittain peittänyt. "Tule ja kuuntele", hän sanoi.
Rauhallinen kuu näki heidän kompuroivan kivien, hirsien ja tiilien kasaamalle röykkiölle, josta oli tullut hautakumpu. He painoivat korvansa rakoja vasten, kuullakseen jonkun voihkaisun tai huokauksen.