Viimein virkkoi Gaspar Ruiz: "He kuolivat nopeasti. Sinä olet yksin."
Tyttö istuutui katkenneen hirren pätkälle ja laski toisen käsivartensa kasvoilleen. Kumppani odotti — mutta lähensi sitte huulensa hänen korvaansa. "Menkäämme", kuiskasi hän.
"En koskaan — en koskaan lähde täältä", huudahti tyttö, kohottaen kätensä pään yli.
Gaspar Ruiz kumartui hänen ylitseen, ja tytön kohotetut käsivarret putosivat hänen hartioilleen. Hän kohotti tytön syliinsä, suoristi ryhtinsä ja alkoi kävellä, katsellen suoraan eteensä.
"Mitä teet?" kysyi toinen heikosti.
"Pakenen vihollisiani", vastasi sotilas, edes vilkaisematta keveään kantamukseensa.
"Minun kanssani?" huokasi tyttö avuttomasti.
"En ikinä ilman sinua", vastasi Gaspar Ruiz. "Sinä olet väkevyyteni."
Hän painoi tytön rintaansa vasten. Hänen kasvonsa olivat totiset ja askeleensa vakaat. Tuhoutuneiden kylien raunioissa puhkeavat tulipalot hohtelivat punaisina pilkkuina tasangolla, ja kolkkona sorinana kaikuivat hänen korvissaan etäiset valitukset, huudot: Misericordia! Misericordia! Hän asteli edelleen, juhlallisena ja maltillisena, ikäänkuin kantaen jotakin pyhää, haurasta ja kallisarvoista.
Aika-ajoin notkui maa hänen jalkainsa alla.