"Eräänä iltana, jokseenkin myöhään, kutsuttiin minut päällikköni luo. Tapasin kenraali Roblesin asunnossaan lepäilemässä, univormu riisuttuna, ja siemailemassa raakaa konjakkia pikarista — varokeinoksi, kuten hänellä oli tapana selittää, unettomuutta vastaan, jota moskiitojen puremat tuottivat. Hän oli kelpo soturi, ja hän antoi minulle käytännöllistä kuten tietopuolistakin sotataidon opetusta. Varmaankin on Jumala ollut armollinen hänen sielulleen, sillä hänen vaikuttimensa eivät milloinkaan olleet muuta kuin isänmaallisia, jos hän olikin kiivasluontoinen. Moskiitoverkkojen käyttämistä hän taasen piti hentomielisenä, häpeällisenä — soturille sopimattomana.
"Huomasin ensi silmäyksellä, että hänen jo melkoisesti punehtuneilla kasvoillaan oli erinomaisen hyväntuulinen ilme.
"'Ahaa, senjor teniente', huusi hän kovaa, kun tervehdin ovelta.
'Katsopas! Sinun voimaihmisesi on taas sukeltanut esiin.'
"Hän ojensi minulle kokoontaitetun kirjeen, jonka näin osotetuksi
'Tasavaltalaisten armeijan ylipäällikölle'.
"'Tämän', pitkitti kenraali Robles kaikuvalla äänellään, 'työnsi joku poika vartiosoturin kouraan pääkortteerin edustalla, miehen seistessä siinä kai hempukkaansa ajatellen — sillä ennen kuin hän älysi mitään oli poika kadonnut markkinaväen sekaan, ja hän väittää, ettei hän henkeänsäkään pelastaakseen kykenisi tuntemaan nulikkaa.'
"Päällikköni kertoi minulle edelleen, että sotamies oli antanut kirjeen vartion kersantille ja että se oli lopulta joutunut ylipäällikkömme käsiin. Hänen ylhäisyytensä oli suvainnut ottaa omin silmin huomatakseen sen sisällön. Sitten oli hän kahdenkeskisenä luottamuksena kertonut asian kenraali Roblesille.
"Kirjettä, senjores, en enää kykene tarkalleen muistamaan. Näin Gaspar Ruizin nimikirjotuksen. Hän oli häikäilemätön miekkonen. Maanjäristyksestä oli hän temmannut itselleen sielun, muistattehan. Ja se sielu nyt oli sanellut tuon kirjeen lauselmat. Sen sävy oli hyvin itsenäinen. Muistan sen tuntuneen minusta silloin erityisen ylväältä — arvokkaalta. Se oli ehdottomasti donna Erminian kirje. Nyt minua värisyttää kirjeen kaksimielisyyden oveluus. Gaspar Ruiz saatiin valittamaan vääryyttä, jonka uhriksi hän oli joutunut. Hän vetosi aikaisemmin osottamaansa uskollisuuteen ja urheuteen. Pelastuttuaan kuolemasta Kaitselmuksen ihmeellisellä välityksellä ei hän voinut ajatella mitään muuta kuin maineensa puhdistamista. Tähän — kirjotti hän — ei hän voinut toivoa kykenevänsä riveissä, yhä epäluulon alaiseksi jäävänä huonoon huutoon tulleena sotamiehenä. Hänellä oli tilaisuutta antaa vaikuttava todistus uskollisuudestaan. Ja hän lopetti ehdottamalla ylipäällikölle kohtausta puoliyön hetkellä vastapäätä rahapajaa sijaitsevalla torilla. Merkiksi piti kolmasti iskeä tuluksilla valkeata; se ei ollut liiaksi silmäänpistävä tunnus, mutta riitti kuitenkin tekemään asian selväksi.
"San Martin, suuri vapauttaja, piti rivakoista ja rohkeista miehistä. Sitäpaitsi oli hän oikeudentuntoinen ja sääliväinen. Kerroin hänelle mitä miehestä tiesin ja sain käskyn tulla hänen mukaansa määräyönä. Merkit vaihdettiin sovittuun tapaan. Oli keskiyö, ja koko kaupunki oli pimeänä ja hiljaisena. Levättiin verhoutuneina tapasivat molemmat miehet toisensa keskellä laajaa toria, ja hienotuntoisesti pysytellen loitompana kuuntelin heidän ääntensä sorinaa hyvinkin tunnin. Sitte kenraali kutsui minua lähemmäksi, ja tullessani kuulin San Martinin, joka oli kohtelias sekä ylhäisille että alhaisille, tarjoavan Gaspar Ruiz'ille pääkortteerin vieraanvaraisuutta siksi yötä. Mutta sotamies kieltäysi sanoen, ettei hän ansainnut sitä kunniaa, ennen kuin oli tehnyt jotakin.
"'Teidän ylhäisyytenne ei sovi ottaa tavallista karkuria vieraaksenne', huomautti hän naurahtaen, astui hitaasti takaperin ja hävisi yöhön.
"Ylipäällikkö virkkoi minulle, kun käännyimme pois: 'Hänellä oli joku matkassaan, Ruiz-ystävällämme. Näin vilahdukselta kaksi henkilöä. Se oli häiritsemätön kumppani.'