"Minäkin olin huomannut toisen haamun yhtyvän Gaspar Ruizin katoavaan varjoon. Se näytti lyhytkasvuiselta mieheltä, jolla oli yllään poncho ja päässään iso hattu. Ja minä kummastelin älyttömästi, kenen hän olikaan rohjennut ottaa uskotukseen. Minun olisi pitänyt arvata, ettei se saattanut olla muu kuin tuo kohtalokas tyttö — sen pahempi!
"Missä Gaspar Ruiz piilotteli häntä, sitä en tiedä. Hänellä oli — kuten tuli jälkeenpäin tiedoksi — eno pikku rihkamakauppiaana Santiagossa. Kenties sai orpo sieltä suojan ja hoivan. Joka tapauksessa oli hänen elämänsä kyllin köyhää, katkeroittaakseen hänen ylpeyttänsä ja pitääkseen vireillä hänen mielenkarvauttaan ja vihaansa. Varmaa on, että hän ei seurannut Gaspar Ruizia urotyössä, jonka tämä otti ensimäiseksi suoritettavakseen. Aikeena ei ollut sen vähäisempi yritys kuin sotatarvevaraston hävittäminen, jonka espanjalaiset viranomaiset olivat salaa keränneet etelässä Linares-nimiseen kaupunkiin. Gaspar Ruizille uskottiin vain pieni joukkue johdettavaksi, mutta he osottivat ansainneensa San Martinin luottamuksen. Vuodenaika ei ollut suotuisa. Heidän täytyi uida tulvineiden jokien yli. He näyttivät kuitenkin nelistäneen yötä päivää, edeten nopeammin kuin tieto heidän partioretkestään ja suunnaten kulkunsa suoraan kaupunkia kohti, sataviisikymmentä kilometriä syvälle vihollisen maahan, kunnes päivän sarastaessa karauttivat sen kaduille miekka kädessä, yllättäen pikku varusväen. Se pakeni ryhtymättä vastarintaan, jättäen useimmat upseerinsa Gaspar Ruizin haltuun.
"Suuri ruutiräjähdys lopetti varastohuoneiden tulipalon, jonka partioretkeläiset olivat siekailematta sytyttäneet. Vajaan kuuden tunnin kuluttua olivat he ratsastamassa takaisin samaa huimaa vauhtia; he eivät olleet menettäneet ainoatakaan miestä. Niin kelpo sotamiehiä kuin he olivatkin, ei sellaista tekoa saada suoritetuksi vielä paremmatta johtajatta.
"Olin päivällisellä pääkortteerissa, kun Gaspar Ruiz itse toi tiedon menestyksestään. Ja se oli raskas isku kuningaspuolueen joukoille. Todisteeksi näytti hän meille varusväen lipun. Hän otti sen viittansa alta ja heitti pöydälle. Mies oli kerrassaan muuttunut; hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin ylvästelevää ja uhkaavaa. Hän seisoi kenraali San Martinin tuolin takana ja katseli ylpeästi meitä kaikkia. Hänellä oli ympyriäinen sininen lakki päässä, hopeapäärmeellä reunustettu, ja me näimme kaikki leveän valkoisen arpijuovan hänen päivänpaahtamassa niskakuopassaan.
"Joku kysyi häneltä, miten hän oli menetellyt vangittujen espanjalaisten upseerien suhteen.
"Hän kohautti halveksivasti olkapäitään. 'Kannattaako sitä nyt kysyäkään! Sissisodassa ei oteta vankeja rasituksekseen. Annoin heidän mennä — ja tässä ovat heidän miekankannikkeensa.'
"Hän viskasi kimpullisen niitä pöydälle lipun päälle. Silloin kenraali Robles, jonka saattolaisena minä olin siellä, tokaisi kovalla, käreällä äänellään: 'Vai niin! Sittepä, uljas ystävä, ette vielä tiedä, millä tavoin tulisi johdella tällaista sotaa. Teidän olisi pitänyt tehdä näin.' Ja hän sivalsi käsisyrjällä kurkkuaan.
"Voi, senjores! Oli liiankin totta, että tätä kamppailua, laatuaan niin sankarillista, molemmin puolin tahrattiin julmuudella. Kenraali Roblesin sanojen herättämä sorina ei suinkaan kuulostanut yksimieliseltä. Mutta jalomielinen ja urhea San Martin kiitti tuota ihmisellistä toimenpidettä ja osotti Ruizille sijan oikealla puolellaan. Nousten sitte seisaalle, täysinäinen lasi kädessä, esitti hän maljan: "Caballeros ja asetoverit, juokaamme kapteeni Gaspar Ruizin terveydeksi.' Ja tyhjennettyämme lasimme jatkoi ylipäällikkö: 'Aion uskoa hänelle eteläisen rajamme vartioimisen, sillävälin kun me lähdemme vapauttamaan Perussa asuvia veljiämme. Hän, jota vihollinen ei kyennyt pysähdyttämään iskemästä vastustajiansa suoraan sydämeen, osaa kyllä suojella rauhallista väestöä, jonka jätämme taaksemme, kun lähdemme pyhään tehtäväämme.' Ja hän syleili Gaspar Ruizia, joka oli ääneti istunut hänen vieressään.
"Kun myöhemmällä kaikin nousimme pöydästä, lähestyin minä armeijan uusinta upseeria onnitteluineni. 'Ja, kapteeni Ruiz', lisäsin, 'kenties kerrotte miehelle, joka on aina uskonut nuhteettomaan kunniaanne, mihin donna Erminia sinä yönä joutui?'
"Hänen katsantonsa muuttui tästä ystävällisestä kysymyksestäni. Hän loi minuun silmäkulmiensa alta guasson, maalaisen, raskaan ja ilmeettömän katseen. 'Senjor teniente', sanoi hän käheästi ja ikäänkuin hyvin apeana, 'älkää kysykö minulta senjoritasta, sillä mieluummin olen laisinkaan ajattelematta häntä teikäläisten seurassa ollessani.'